Ensimmäinen kesäpäivä

Pitkästä aikaa voi istua aamulla tietokoneella oman kahvimukin kanssa ilman, että on mihinkään kiire. Yleensä sitä tekemistä löytyy aina, jos ei tarvitse töihin mennä niin sitten on jotain muuta päivitettävää. Ja aivan ihanaa, että on töitä, mutta sitä enemmän osaa arvostaa niitä vapaapäiviä.

Esimakua kesästä saatiin jo perjantaina, jolloin kotimatkalla töistä oli aivan pakko piipahtaa puutarhamyymälässä. Olin jo ajatellut puutarhahommia tehdä viime viikonloppuna, mutta kas kummaa kun taivaalta satoi räntää, ei ehkä ihan ollutkaan ajankohtaista.

Lapset on ainakin nauttineet lämmöstä! Pieninkin oli hyvillään, kun ei kerrankin äiti pakota laittamaan hanskoja käteen. On muistanut aina ulos mennessä mainita, ettei tarvitse hanskoja. Ja on myös jo toki mennä viipottanut pihalla ilman rihman kiertämää... Helpotusta kaksivuotiaan arkeen on lämmin ilma myös tuonut tullessaan, sillä nyt ei tarvitse käyttää päiväsaikaan ollenkaan vaippaa!

Kipsijalkaisen kanssa ei vielä tänä viikonloppuna päästä kovin pitkiä retkiä tekemään, mutta onneksi minulla on myös ensi viikolla vapaa viikonloppu. Mikäli kelit on yhtä suosiolliset, pitänee lähtä käymään jossakin hieman kauempana, kun nyt viimeisen kuukauden aikana on elämä rajoittunut lähimpään leikkipuistoon. Kipsikin pitäisi saada jo poistoon ensi viikolla ja toivotaan parasta, että jalka on luutunut hyvin ja sillä pääsisi taas pian normaalisti liikkeelle.

Ei kahta ilman kolmatta?

Kylläpä nyt mahtuu viime viikkoihin koettelemuksia! Meidän keskimmäinen lapsista alkoi valittaa toissa viikolla eräänä iltana korviaan. On joskus aiemminkin ollut itsestään nopeasti ohimenevää korvakipua, jota kuvittelin nytkin olevan. Seuraavana päivänä olikin jo myös kurkku kipeä ja illasta, kun me muut hästättiin kotona erilaisen makuuhuoneen huonejärjestyksen kanssa, meni poika kovin vaisuksi ja kuumettahan se sitten tiesi. Korkeaa kuumetta. Yleistila onneksi pysyi väsymyksestä ja kuumeilusta huolimatta sen verran vakaana, että en arvellut nuita korviakaan lähteä näyttämään. Lapset oli kotona, itse olin aamut töissä ja iltapäivällä tehtiin puolison kanssa vuoron vaihto. Meni vappusuunnitelmatkin ihan mönkään, kun olin lapsille suunnitellut vappubileitä ja ne bileet muuttuikin sitten siivousbileiksi, kun huono olo yllätti lapsen ennen nukkumaanmenoa... En oikeastaan isommin huolestunut ennen kuin vasta viimeisen kuumepiikin kohdalla, jolloin olin jo viittä vaille viikonloppuiltana lähdössä päivystykseen, jos ne korvat kuitenkin vaatisi antibiootit. Se kuume onneksi laski nopeasti ja poika virkustui niin, että kuitenkin ajattelin odottaa seuraavaan päivään. Ja olo olikin jo huomattavasti parempi seuraavana päivänä.

Saman tien kun tämä episodi oli ohi ja istuin nukkuva poika sylissäni keittiössä, alkoi makkarista kuulumaan hirveä huuto. Nyt oli nuorimmainen hypännyt sängyltä vanhimman jalan päälle. Aluksi näytti, että nilkka oli vain kipeä, mutta parin tunnin päästä jalka oli jo melko turvoksissa eikä tyttö edelleenkään voinut liikuttaa ja näkihän tuon silmilläkin, että jalka oli ihan epäluonnollisessa asennossa.

Onneksi perhepiirissä on lääkäri, jolta kysyä neuvoa (sitä onkin joutunut kysymään viime aikoina melko tiheään..!) No, vielä soitto yhteispäivystykseen ja heidän mielestään pystyi odottamaan vielä aamuun. Eipä siinäkään vielä mitään, mutta aamulla minulle itselleni oli varattuna aika viisaudenhampaan poistoon! Tietysti aivan hätätilanteessa tuo operaatio olisi hyvinkin saanut jäädä vaikka peruuttamattakin käymättä, mutta sattumalta minulla oli myös vapaapäivä ja ajan peruuttaminen tietäisi, että uutta aikaa saisi taas odottaa useamman kuukauden, tässä maailmantilanteessa jopa hyvinkin pitkälle syksyyn... Sai tyttö siis nukkua aamulla pitempään, onneksi jalka levossa pysyi hyvin kivuttomana.

Viisurinpoisto sujui nopeasti ja hammas lähti suht hyvin irti, hyvillä puudutteilla koko operaatio ei juuri missään tuntunutkaan. Muiden viisaudenhampaiden poiston suhteen saanee odotella sitten sinne syksyyn. Kotiin takaisin ja tilannearvio. Lähdettiin saman tien päivystykseen, kun jalan pienikin liikuttaminen teki kipeää. Päivystyksessä käynti oli ripeää, olin varautunut tuntikausien odotukseen mutta koko homma oli ohi parissa tunnissa. Päästiin röntgeniin ja murtumahan siellä oli! Kipsi jalkaan ja vielä käytiin hakemassa oikean kokoinen kenkäkin ja päästiin kotiin harjoittelemaan kipsin kanssa kävelyä.

Tokihan viisurin poiston jälkeen olisi pitänyt välttää ponnistuksia, kanteluita ja pidettävä kylmäpussia poskella... Oli kuitenkin tuota muuta tekemistä, niin ehkä se 25 kiloa painavan lapsen kantaminen ei niin vakavaa ole? Kipulääkkeitä on kyllä saanut ottaa mutta kaikista kamalinta on ollut se turvotus, mikä tuosta tuli! Puhumattakaan mustelmasta, joka levisi koko toisen puolen leukaperään. Nyt kuudennen päivän aamuna alkaa vihdoin suukin aukeamaan normaalilla tavalla.

Että jos noiden loppujen viisaudenhampaiden poistojen kanssa hyvinkin voisi odottaa sinne syksyyn!

(Tuo murtumaan johtanut tapahtuma ei muuten mennytkään ihan niin, kuten tyttö aluksi kertoi... Pienimmällä ei siinä siis ollut sittenkään osaa eikä arpaa pelissä)

Tutti jäi pois

Kuukausi sitten kuopuksemme täytti kaksi vuotta ja samalla oli tullut aika kokeilla elämää ilman tuttia. En varsinaisesti ollut mitään tiettyä päivää asettanut tutittomuuden alkamiselle, mutta jotenkin havahduin juuri 2-vuotispäivänä siihen, että edeltävästi jo muutama päivä ja yö olivat menneet hyvin ilman tuttia, niin siitä se ajatus lähti. Myös kotona vietetty korona-aika sattui siinä määrin hyvään ajankohtaan, että päivähoidossa kun tutti oli toiminut lohdukkeena ja apuna päikkäreille nukahtamiseen, nyt ei sellaistakaan enää tarvinnut.

Tutit jemmattiin ja kun J jossakin vaiheessa muisti kysyä tutin perään, niin kerrottiin, että tutit on nyt annettu hiirivauvalle. Eipä hän tästä ollut oikein moksiskaan. Muutaman kerran kuukauden sisällä on J muistanut vielä tuommoisen kapistuksen olemassaolon - varsinkin sellaisen jollakin nähtyään. Mutta aika hyvin on tyytynyt juuri siihen selitykseen, että hiirivauva tarttee nyt tutteja -  vaihtoehtoisesti myös oravavauva on niitä saanut.

Tutiton elämä on siis alkanut meidän perheessä jälleen hyvin. Osa käytössä olleista tuteista on kokenut matkan varrella jo luonnollisen kuoleman hajoamalla, mutta muutama vanha tutti sentään jäi oikeasti talteen (ei siis viety niitä oikeasti metsään).


(Kuvan tutti ei liity tapaukseen muuten, kuin että olemme kävelleet siitä ohitse.)

Mitä odottaa, kun ei tiedä, mitä odottaa?

Viimeisen kuukauden sisällä on asiat maailmalla kääntyneet aivan päälaelleen eikä kukaan varmasti kuvitellut tällaista tapahtuvan. Ei, vaikka vasta tammikuussa, kun ensimmäisistä tartunnoista uutisoitiin sanomalehdessä ja samassa lehdessä oli artikkeli espanjantaudista ja kuinka se teki tuhoa Inarissa tasan sata vuotta sitten. Minäkin tuon artikkelin luin enkä todellakaan olisi voinut uskoa, että vastaava voisi olla kohta edessä uudelleen.

Jos alkuun puhuttiin kuukauden kestävästä poikkeusolosta, niin nyt ei kai kukaan tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Se nyt lienee ainakin selvää, että koulut eivät avaudu tälle keväälle. Mutta kuinka kauan joudumme olemaan eristäytyneenä sosiaalisista kontakteista? Joko voisi kuvitella juhannuksena pääsevänsä ystäväseurueen kanssa mökkeilemään, vai ehkä heinäkuussa jo kesäfestareille? Vai odotellaanko kesänkin yli, jotta koulut alkaisivat ja sitten höllennettäisiin rajoituksia.

Epäuskoisena varmaan jokainen seuraa tilannetta. Kaikista ärsyttävintä koko jutussa on kuitenkin se, että edelleenkin on olemassa ihmisiä, joilla on koko asiaa kohtaan hällä väliä -asenne. Se tekee kaikki rajoitukset ja muiden ihmisten uhraukset turhiksi, sillä jos nämä ihmiset järjestävät edelleen samalla lailla kokoontumisia ja tietämättään levittävät virusta eteen päin, voi tartuntaketju olla pitkä ja jopa vaatia pahimmassa tapauksessa monen ihmisen hengen.

Henkilökohtaisesti toivon, että kaikki rajoitukset pätevät ja tästä ainakin Suomessa päästäisiin mahdollisimman vähin seurauksin. Pelkäänpä kuitenkin, että tiedossa on toinen aalto, niin kuin ennustukset sanovat. Ja mikä olisi vielä pahempaa, ehkä jopa kolmas tai neljäs, kuten sata vuotta sitten espanjantaudissa.

Kaikkien uhkakuvien maalailun keskellä alan kuitenkin itse olla melko kyllästynyt aiheeseen, niin valitettavasti moni muukin. Saa nähdä, seuraako tästä ennen kesää jonkinlainen tautipiikki, kun ihmiset eivät jaksa enää ajatella koko asiaa ja mielessään höllentävät rajotteita. Toivottavasti ei.