Harvoin kukaan enää kuuntelee radiota, mutta silloin kuin itse kuuntelen, kuuntelen autossa Radio Novaa. Joku syksyinen lauantai-aamupäivä jokunen viikko takaperin salilta kotiin päin ajellessa Novalta kuului Vappu Pimiän ohjelma Vapun valtakunta ja siinä hän haastatteli kahta uutuuskirjan kirjoittanutta naista. Haastattelu kiinnosti minua erityisesti siksi, että sen teemana oli aihe, jota työstin parasta aikaa erääseen oppimispäiväkirjaan. Haastattelussa kirjan kirjoittajat Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen keskustelivat Vapun kanssa mm. äitien ja lasten tunteista ja siitä, miten äiti voisi vanhempana opetella käsittelemään ja tunnistamaan omia aggression tunteitaan.
Esimerkiksi siinä varmaan jokaiselle vanhemmalle tutussa tilanteessa aamulla, kun kiireessä yrität pukea lapsia saadaksesi heidät päivähoitopaikkaan, kun itsellä alkaa olla jo kiire töihin. Lapsi kiukuttelee ja äiti raivoaa (kumpi olikaan ensin...) ja päivä alkaa huonosti, kun kaikilla on kohta paha mieli.
"Oman aggression löytymisen kannalta on tärkeintä saada yhteys toiseen perustunteeseen, suruun. Näiden kahden tunteen vuorovaikutusta voisi kuvata kukkapenkkinä, jonka päällä on lumivaippa. Kun lumivaippa sulaa, on kukkien mahdollista lähteä kasvuun, kukoistaa ja näyttää koko potentiaalinsa."
Teos on hyvä herättelemään omia ajatuksia ja toimintatapoja ja jopa kyseenalaistamaan meidän kulttuurissa opittuja normeja. Kirjailijat puhuvat siitä, kuinka suomalaiseen tapaan kuuluu piilotella vaikeita tunteitaan. Tätä verrataan sateenkaareen: jos osa tunteista painetaan piiloon, jäävät myös muut tunteiden värit haaleiksi. Jos surua, pelkoa tai aggressiota ei saa ilmaista, myös ilon ja seksuaalisuuden tunteet eivät avaudu.
Samoin ilon ja onnen tunteiden kanssa on kulttuurissamme jännä ilmiö. Myös positiivisia tunteita ei saisi liiaksi näyttää. Kirjoittajat tuovat esiin sen, miten nykyään somemaailmassa toisen onnen ja ilon päivitykset saavat muissa ihmisissä aikaan raivoa ja kateutta. Näillä ihmisillä ei ole toisen ilon ja onnen tunteiden kestokykyä. Teoksessa viitataan myös ehkä kuuluisimpaan lastenpsykiatriin Raisa Cacciatoreen, jolta löytyy meilläkin opinnoissa käsiteltyä aineistoa aggressioista (ks. esim. urpot.fi).
Tunteista ja tunnetaidoista puhutaan nykyään onneksi enemmän. Meilläkin on päiväkodissa otettu käyttöön tunteista puhumisen malli ja jo pienimmille aletaan opettaa tunnetaitoja. Mielestäni tämä on hieno asia ja paljon on edetty siitä, miten omassa lapsuudessa varhaiskasvatuksessa ja/tai koulussa suhtauduttiin tai opetettiin tunteista (=ei mitään). Kirjoittajien mukaan koko yhteiskuntaa edistäisi se, että aggression tunteita opittaisiin tunnistamaan itsessä - ei pelkästään nähtäisi niitä muissa. Monelta aikuiseltakin puuttuu kyky tunnistaa omia tunteitaan ja käyttää omaa myönteistä aggressiota hyväksi edistääkseen elämäänsä terveellisempään suuntaan.
Vihainen nainen - hyvä, paha aggressio on ennen kaikkea suunnattu naisille, mutta suosittelen tämän lukemista kyllä ihan kaikille - vanhemmille, kasvattajille tai vaikkapa pelkästään itsensä ahdistuneeksi kokeville. Kirja kannustaa myönteiseen ajatteluun (myönteiseen aggressioon) ja antaa keinoja omien tunteiden kohtaamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi!