Kyllä se vaan koitti tämäkin päivä, kun saa herätä aamulla ja todeta, ettei ol kiire mihinkään - ei kouluun, ei töihin eikä varsinkaan koulutehtävin pariin! Neljän vuoden taivallus on ollut pitkä eikä aina kovin ruusuinen, vaikka motivaatio on kyllä säilynyt (lähes) kaiken aikaa. Kun vuoden 2016 tammikuussa aloitin opintoja avoimen ammattikorkeakoulun puolella, niin eipä sitä osannut edes aavistaa tulevien vuosien työmäärää!
Ja jos olisin osannut, niin voisiko jopa olla, että ehkä olisi jäänyt hakematta kouluun? Heti jo ensimmäinen syksy oli haasteita täynnä ja mahdollisesti kaikki hankalimmat ja laajimmat opintokokonaisuudet opiskeltiin heti alkuun! Opiskelutavoissa oli vielä hakemista ja kaikki nippelitieto ei millään jäänyt päähän. Koulutehtäviä sai herätä tekemään kolmelta yöllä. Ja kun tenttipäivänä lapsi oli sairas, niin kyllä harmitti sekä itsensä että lapsen puolesta - silloinkin koulutehtäviä oli pakko tehdä. Oli kyllä monesti huono omatunto sekä sen osalta, että ei ehtinyt opiskella niin paljon kuin olisi pitänyt, ja sen puolesta, ettei ehtinyt olla lasten kanssa niin paljon, kuin olisi halunnut.
Kaikki myöhäisiltapäivään venyvät luennot, harjoittelut vuorotöissä sekä lasten sairastelut on tuoneet oman haasteensa, joista en millään olisi selvinnyt ilman läheisten apua ja tukea. Suuri kiitos opiskeluiden onnistumisesta kuuluu siis myös heille. Ja totta kai myös muille opiskelutovereille, sillä suuri osa opinnoista on kuitenkin ryhmätöitä ja yhdessä niitä on paiskittu eteen päin ja kaikkien työpanos on ollut suuri.
Näin uutena, aloittavana terveydenhoitajana suunta tulevaisuudesta on vielä epäselvä. Paljon olen laittanut työhakemuksia ja paljon aion vielä laittaa. Tosin pieni hengähdys- ja lepotauko tässä välissä ei ole sekään yhtään pahitteeksi. Työrintamalla on siis toistaiseksi vielä hiljaista, mutta sen rinnalle olenkin aloittanut ihan uudenlaisen osapäivätyön vaatemyynnin parissa tämän kerran nyt, kun siihen on sopiva väli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi!