Instagram @sarkkuk

Instagram bloglovin photo box-32_zpsq2otsdvh.png  photo blogger_zpsmvnu0kem.png Google+

perjantai 12. elokuuta 2016

Kolmenkympin kriisi

Terve! Täällä 30-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olen juuri aloittamassa uuden alan opiskelun, ammatinvaihto ja paluu koulunpenkille siis on edessä. Ostimme omakotitalon pari vuotta sitten, on kissa ja vasta hankittu auto. Paljon pinnalla ollut "elämänmuutoskin" on takana kun muutama vuosi sitten tein täyskäännöksen elämäntapoihini.  Muutaman viime vuoden aikana olen kiinnostunut uusista harrastuksista, kuten liikunnasta ja ompelusta.  Kesällä lenkkeilen, talvella hiihdän - jos ehdin. Liikun saavuttaakseni hyvän henkisen olon, mutta myös fyysisen ulkomuodon vuoksi: Fysiikka ei enää ole 16-vuotiaan tasolla, ja raskaudet on toki tehneet oman tehtävänsä. Ompelen vaatteita lapsille, mutta myös itselleni olen alkanut tehdä vaatetta oman maun mukaan samalla heivaten vaatekaapista 10-vuotta sitten (tai ylikin) ostettuja rytkyjä, jotka ei enää miellytä ei silmää eikä vartaloa. (Eikä esim. bilevaatteiden roikuttaminen kaapissa enää nappaa, kun baariin en ole astunut jalallakaan viimeiseen kolmeen vuoteen...)

"Hukassa. Tuuliajolla. Solmussa. En tiedä miten päin olisin. Hypin seinille. Elämä sekaisin. Ei tunnu oikealta. Ahdistaa. Kaipaan uusia tuulia. En tiedä, miten itseäni toteuttaisin. Identiteettikriisi. Mitä haluan elämältä?" Kommentteja elävästä elämästä.

. . .



Kuulostaako tutulta? Vaikka ei niitä lapsia olisikaan, tai ei ehkä ammatinvaihto olisikaan ajankohtaista, siellä se monella kohtalotoverilla on, 30-vuotiaan ikäkriisi. Olen sivulauseessa tainnut mainita asian ennenkin. Minulla on ihan järjetön ikäkriisi siis päällä. Jos joltakulta on mennyt ohi, täytin jo keväällä 30-vuotta. Ei hätää, jos et tiennytkään - kaikessa hiljaisuudessa pärähti kympit täyteen eikä minulla ole ollut kiinnostusta asiaa sen enempää juhlistaa. (Tai  jos nyt aivan totta puhun, niin pieni kateuden häive on aina ajatuksissa käynyt, kun olen nähnyt ja lukenut yllätyssynttäreistä, joita joidenkin onnekkaiden ihanat ystävät ovat järjestäneet.)


Kuka minä olen? Tämä kysymys kiteyttänee ikäkriisin perusolemuksen. Eräässä ryhmässä linkattiin Lujasti Lempeä -blogiin, jossa puhutaan aikuisiän ikäkriiseistä. Niissä on siis pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen etsii itseään ja olemustaan - aivan kuin murrosiässä. Ei ole sattumaa, että suuri ikäkriisi ajoittuu juuri 30-ikävuoden tienoille, jolloin monella on juurikin takana opiskelut, työelämään asettuminen, parisuhde ja perheen perustaminen (vielä puhutaan siitä seitsemän vuoden kriisistä, mikä kaiken päälle useimmilla kohdentuu juuri samaan vaiheeseen), vanhemmuus (tai päätös lapsia olla haluamatta) jne. - suuret muutokset, jotka kaikki vaikuttavat ihmisen identiteettiin eli siihen, millaisia olemme. Elämän vakiinnuttua ja arjen astuttua kehiin moni saattaakin kokea elämänsä tylsäksi ja harmaaksi.

Ei ole suositeltavaa, että keskellä elämänsä pahinta ikäkriisiä tekee kovin hätiköityjä muutoksia. Jos elämälleen lähtee etsimään tarkoitusta ja onnea jostakin ulkopuolelta, helposti ajautuu umpikujaan vain todetakseen, että ehkä sittenkin entinen oli parempi. Vielä pahempaa, jos omasta epäonnestaan alkaa syyttämään muita - puolison vika, lapset estää, yhteiskunta ei tue eikä anna mahdollisuuksia. Pohjimmiltaan onni kun löytyy vain itsestä. Mutta kun ahdistaa, silloin ahdistaa ja jos on tarpeeksi itsevarmuutta ja luottamusta omaan tekemiseen, muutos voi olla hyväksikin. Jos aikaisemmin opiskeltu ammatti ei tunnu enää omalta - tai varsinkaan, jos muutaman kotonaolovuoden jälkeen työmarkkinatilanne on muuttunut, eikä töitä alalta enää löydykkään ihmiselle, joka ei ole "päivittänyt" ammattitaitoaan - silloin esimerkiksi uuden alan opiskelu tulee enemmän kuin tarpeeseen. (Oma tehtävänsä onkin keksiä, mitä sitten haluaa "loppuelämänsä" tehdä työkseen.) Kunhan muutos on itsestä lähtöisin eikä kenenkään ulkopuolelta sanelemaa.


"You will not change!". Sanotaan, että vanhemmaksi tulo on ihmisen kolmas mahdollisuus. Itse olen yrittänyt käyttää tämän mahdollisuuden hyödykseni niin hyvin kuin vain voin. Mielestäni vanhemmuus on kasvattanut minua enkä voi sanoa olevani sama ihminen, kuin viisi vuotta sitten. Hyvässä ja varmasti myös pahassa - riippunee, keltä kysytään. Mutta ihmisen perusolemus - luonne, temperamentti - se ei muutu. Ei, en varmasti muutu enkä varsinkaan toisen vuoksi. Vaikka kaikki ulkoinen tekeminen ja elämäntilanne olisi miten eri, olen silti se sama ihminen, joka olin viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Jos palaisin ajassa taakse päin keskelle villeintä nuoruuttani, tuskin tekisin mitään eri lailla, sillä silloin asiat tuntuivat oikeilta koska itse olin päätökseni tekemässä.

Vanhastaan on esimerkiksi avioliitoissa ollut puolen vuoden harkinta-aika, ja tämä kuvannee hyvin sitä, että äkkipikaistuksissaan ei radikaaleja muutoksia kannata tehdä. Varsinkaan silloin, jos vaikutukset ulottuvat myös muihin ihmisiin. Elämänmuutoksissa kysytään malttia ja odotusta, joskus myös piinaavaa ahdistusta.


~ ~ ~

Onko ruudun takana muita ikäkriiseilijöitä? Miten kriisi teillä näyttäytyy? 

Tai onko joku, joka on kriisin jo ohittanut, muuttuiko jokin asia vai pääsitkö kriisistä yli "helpolla"?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta kommentillasi!