Instagram @sarkkuk

perjantai 6. joulukuuta 2013

6. luukku

Kuudennen luukun takaa paljastuu hiukan yllätyksettömästi onnentoivotukset Suomi-neidollemme:

Onnea Suomi 96-vuotta!

 ~*~   ~*~   ~*~

Omat itsenäisyyspäivän juhlinnat aloitimme jo eilen käymällä vieraisilla ja samalla pikkujouluillen hyvän ruuan merkeissä. Jokainen kantoi kortensa kekoon pöydän antimiin jollakin tavalla, itse otin vastuulleni jälkiruuan taikomisen. Tavoitteena oli jotain hyvää, mutta ei niin makeaa, ja melkoisista sovelluksista à la Sarkku huolimatta lopputulos oli yllättävänkin hyvä: romminen pähkinäkakku.

Minunko? I wish... ei riittäis tämän äidin kärsivällisyys!

Menu oli sikäli isänmaallinen, että se sisälsi ihan Suomen omista metsistä pyydettyä riistaa. Alkupalana oli ihana juustoinen porokeitto, jos ei olisi tienny, että lisää hyvää on luvassa, olisin vetänyt koko padan yksinäni! Harmi, että loput päätyikin sitten pienen dominoefektin myötä lattialle. Sorsaa ja teertä oli valmistettuna useammalla tapaa, ja jos maha vain olisi enempää kestänyt, niin olisin santsannut lisää - harvoin on tarjolla näin hyvää ruokaa.



Eilisen tunnelmasta kertovilla kuvilla tunnelmaa keventäen ajattelin jakaa rönsyileviä ajatuksia sisältävän postauksen. Mitä itsenäisyys minulle merkitsee?

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Joskus pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle. Näihin sinivalkoisiin, rönsyileviin ajatuksiin siivitti mm. tämä eilinen artikkeli.


Monelle itsenäisyyspäivä on vain päivä muiden joukossa. "Se on jo historiaa", kuten tänä iltana telkkarissa eräs nuori poika totesi... Joillekkin kyseessä taas on hyvä vapaapäivä, jolloin voi krapulapöhnässä linnoittautua sohvan eteen tuijottamaan maamme eliitin pukuloistoa samalla ehkä jotain juomapeliä pelaillen. Pienelle, alati vähenevälle joukolle kyseessä on kirjaimellisesti elämän ja kuoleman asia. Varmasti jokainen suomalaiseksi edes hiukan itsensä tunteva tuntee tänä päivänä edes jonkinlaista kiitollisuutta tuota pientä joukkoa kohtaan, joka toistamiseen joutui taistelemaan maamme itsenäisyyden puolesta.


Moni suomalainen, eritoten nuori, pitää nykyistä valtiotamme ja sen asioita jotensakin itsestäänselvyyksinä. Eihän meidän elinaikanamme ole ollut suuria valtioiden välisiä kriisejä, jotka jotenkin uhkais meidän itsenäisyyttä. Omaan hyvinvointiinsa on helppo tuuduttautua. Monellakin mitta-asteikolla Suomi on kuitenkin hyvinvointivaltio (poliittisista asioista voi toki olla montaa mieltä), toisaalta juuri tämä tuudittautuminen ajaa meitä yhä enemmän ja enemmän ongelmiin.


Itse nykyisin äitinä osaan jotenkin suhtautua asioihin nyt eri näkövinkkelistä, eihän kyseessä ole pelkästään oma, vaan myös oman lapsen kotimaa. Se ainoa vieläpä kaiken lisäksi. Harva suomalainen osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi, jos oma kotimaa olisi valloitettu, ja toiset täysin jopa kieltäisivät tämän valtion olemassaoloa. Jo oman lapseni puolesta toivoisin, että poliittiset asiat vielä lähivuosina kääntyisivät parhaimpaan päin, ja joskus S voisi käydä myös oikeassa toisessa kotimaassaan.


Vaikka olen ollut kotimaastani poissa vain hetken, niin kaiken kaikkiaan nämä hetket oli jotenkin mieltä avartavia. Ei tarvitse lähteä sinne Intiaan saakka itseänsä etsimään. Kun jossakin on asiat huonommin, niin kummasti sitä oppii arvostamaan oman kotimaansa asioita. Matkustelu avartaa, niin se totta tosiaan teki minun tapauksessani - enää en pidä oman kotimaani asioita itsestäänselvyyksinä.


Pieni joukko meitä suomalaisia myös on jotenkin lukkiutunut siihen omaan kuplaansa. On tottakai tärkeää, että oma lähipiiri voi hyvin ja siitä tuleekin pitää kiinni. Mutta aina se oma napa ei vaan ole kaikki kaikessa, eikä se, että myös toisia autettaisiin, ole aina välttämättä pois siitä omasta. Päin vastoin. Kyllä suomalaisilla on varaa ja velvollisuus auttaa vähäosaisempia.


Jokainen Suomen (esi)historiaa vähänkään tunteva tietää kyllä, keillä itse asiassa olisi oikeus kutsua itseään aidoksi suomalaiseksi. Näillä mittapuilla itse tuskin joukkoon kuuluisin - tai mistä sen tietää mihin minun sukujuuret ulottuisi, jos niitä penkoisi. Suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri lähti muodostumaan vieraiden "valloittajien" toimesta, ja nykyaikanen suomalainen kulttuuri on tuhansien vuosien eri kulttuurilainojen tulos.


Siksi en aina tiedä, että pitäisikö itkeä vai nauraa, kun jossakin puhutaan tietyistä asioista puhtaasti suomalaisina ilmiöinä. Saatikka, että alettaisiin määrittelemään sitä, kuka saa kutsua itseänsä suomalaiseksi. Monennenko polven ajan Suomessa tulisi olla asunut, jotta tällä kansalaisuudella voisi itseään nimittää niin, että ympäristö sen hyväksyisi?


Tänäkin päivänä moni uusi suomalainen on saanut juhlia Suomen kansalaisuuden saamista. Jos asiat menee hyvin, niin ehkä meidänkin perheessä tätä tapahtumaa saatettaisiin joskus viiden vuoden päästä juhlistaa? Who knows?


Ja ehkä joskus tämä maa on sellainen, jossa kotimaastamme voisi myös puhua yhdenvertaisena yhteiskuntana. Ainakin itse toivoisin, että oma lapseni saisi elää tällaisessa kotimaassa. Siinäpä vähän tsempattavaa meille itse kullekkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahduta kommentillasi!