Arkeologia 20 vuotta Oulussa

Viime lauantaina osallistuin yliopistolla arkeologian alumnijuhlaan. Ihanat tutkijat ja henkilökunnan jäsenet olivat aiemmin syksyllä oppiainekokouksessa muistaneet, että hei nythän on sellainen vuosi, että arkeologiaa on opetettu Oulussa jo 20 vuotta. Toisin sanoen, vuodesta 1996 on saanut täällä pohjoisemmassakin opiskella arkeologiaa ja sitä varten Oulun yliopistolle saatiin oma professuuri, jonka vaiheet oli jo eläköityneen lehtorin kertomana melkoinen tarina.

EDIT: Lisää aiheesta voi lukea Kirkko, tila ja muisti -projektin blogista: 

Arkeologia 20 vuotta pääaineena Oulun yliopistossa

20 vuodessa on kyllä tapahtunut melkoista. Oli kyllä hauskaa kuulla jo eläkkeelle jääneen professorin ja lehtorin edesottamuksista sekä ihan niitä alkuaikojen ensimmäisten opiskelijoiden muisteloita. Myös jokaisesta paikalla olijasta oli kaivettu arkistojen kätköstä kuvia (ainakin allekirjoittaneesta jotain ihan järkyttävää materiaalia) ja siispä kaikki pääsi kertomaan myös siitä, milloin itse oli tullut opiskelemaan, valmistunut ja mitä puuhaili nytten. Lisäksi tottakai meille pidettiin myös perinteinen tietovisa, jonka kysymykset tietysti jollain tapaa liittyvät alaan ja paikalla olleisiin henkilöihin.

Aika moni paikalla oleva (sekä lukuisat ei-paikalle-päässeet) oli saanut oman alansa töitä. Sitten oli kourallinen meitä nykyisin uutta alaa opiskelevia, joista heistä kuitenkin suurin osa oli päässyt jotakin alaan liittyvää viime aikoina tekemään. Itselle iski kyllä kunnon kaipaus kaivauksille, varsinkin kun seinällä pyöri koko ajan valokuvashow vanhoja projekteja, kaivauksia ja mitä milloinkin... Eihän sitä siis tiedä ollenkaan, mistä minutki vielä ens kesänä tai tulevina vuosina löytää!

Sen lisäksi paikalla oli oikea valokuvaaja, jonka kanssa pääsi ikuistamaan kuvan itsestään ja halutessaan kaverikuvan. Kuvaajana oli Petra Takamäki ja kaikki sai kyllä tosi tyylikkäitä kuvia otatettua.

Oli kyllä mukava nähdä vanhoja tuttuja, vaikkakin minun omasta vuosikurssista ei ollut ketään muita paikalla, ja suunnilleen samoja aikoja opiskelleitakin oli vain muutama. Tarjoiluihin oli illan emännät ja isännät panostaneet tekemällä coctailsyömiset ihan itse ja täytekakut oli tilattu joltakin ammattilaiselta. Ette kyllä usko tätä, mutta ensimmäisen kerran elämässäni piti todeta, että en jaksanut syödä ottamaani kakkupalaa loppuun vaikka niiiin hyvää olikin!

Myös juomapuolesta oli huolehdittu hyvin ja jälkimainingit kertoivat, että ylikin oli jäänyt. Mutta valitettavasti itsehän en ollut yhtään auttamassa asiaa. Minähän aikataulutin viikonlopun niin putkeen, että parhaimmaksi näin varsinkin edellisillan juhlat vielä painaessa mennä juhliin omalla autolla, joka sekin tapahtui tietysti aivan viime minuuteilla. Ja siinä paluukyytiä pähkäillessäni tulin niihin aatoksiin, että parempi on ollakkin vesilinjalla ja poistua vaan hyvissä ajoin paikalta jatkamaan iltaa rentouttavissa merkeissä. Ei vastannut siis ihan alkuperäissuunnitelmaani, mutta itse asiassa parempi olikin näin ja illasta kehkeytyi siis loppujen lopuksi kuitenkin oikein mukava!

Eläinpäivä Muksujen museoviikolla

Eilen perjantaina koitti poutapäivä vihdoin sateiden jälkeen eli sehän meinasi sitä, että ulos piti lähteä. Oulun seudun tapahtumia aijemmin selaillessa tuli vastaan Turkansaaren Muksujen museoviikko, etukäteen ohjelmistoa katsellessa perjantain Eläinpäivä kuulosti meille sopivalta. Sääjumalattaret oli meille taas tällä kertaa suosiollisia, kun lämpölukemat oli kahdenkympin yläpuolella ja aurinko paistoi. Ehdittiin paikalle vasta puolenpäivän jälkeen, koska aamun käytin pyykkien pesuun, eli missattiin historiallinen opastuskierros mutta eipä se mitään, en olis uskonut Sn siihen jaksavan keskittyvänkään.

Kun päästiin paikalle, niin kuului kyllä pauketta ja siellähän ne tummat ukkospilvet väijyi horisontissa. Oltiin kuitenkin onnekkaita, sillä pilvet päätti vaan kiertää Turkansaaren ympärillä eikä missään vaiheessa tulleet päälle.

Ihan ensimmäiseksi ostettiin lippu talutusratsastukseen, mutta ajattelin, että kierreltäisiin kuitenkin ensiksi vähän ympäriinsä katsoen, mitä saarella on. Lampaathan meitä tulikin heti vastaan ja viime kertaisen perusteella lapsia taisi jännittää. Niinpä ei S uskaltautunut edes pois rattaista lampaiden lähellä saatikka silittää niitä. Vaikka lampaat oli kilttejä kuin koiranpennut ja sanonta "lauhkea kuin lammas" tuli mieleen näitä katsellessa. Selvisi, että lampaiden nimet on Karkki ja Sikke (muistaakseni) ja tosiaan, näyttivät vielä hyppivän esteitäkin kuten koirat ikään.

Täällähän olisi tosiaan muinakin päivinä ollut ohjelmaa ja esimerkiksi nyt viikonloppuna olisi ollut TervaTontun teemapäivät, lastenmusiikkokonsertti ja satuja. Mutta en edelleenkään ajatellut, että meidän lapset olisi näihin jaksaneet keskittyä, ehkä ensi vuonna sitten.

Kiipeily kyllä kiinnosti molempia ja niinpä päädyttiinkin Vekaravintille, jonne lapsille oli järjestetty monenlaista puuhailua, väritystehtävää ja askartelua. Täällä käytiin toistamiseenkin, ja Rkin löysi heti itselleen ikäisensä tyttökaverin.

Slta jos kysytään, niin museokäynnin parasta antia taisi silti olla hänelle lupaamani ratsastus - sekä tuulimyllyssä kiipeily. Hauskaa, että pieniä lampaita hän pelkäsi, mutta olisi halunnut ratsastamaan isolla hevosella. Siellä tuulimyllyssä kiipeillessään isompi tyttö ehti kuitenkin meidän vuorolla ottaa isomman hepan, niinpä jäljelle jäi poni, jolla hän sitten suostuikin minun helpotukseksi menemään.

Lisäksi S kuului kaipaavan leikkimökkiä - jokaista aittaa hän nimittäin nimitti tuolla leikkimökiksi. :) Vaan löydettiinpä oikeakin viimein ja siellähän hän olisi viettänyt aikaa vaikka kuinka.

Hetkeksi jätin hänet sinne sitten yksin leikkimään ja kävin kiertämässä Siikasaaren alueen nopeasti. Ihan yllätyin, että museoalue on näin iso, olenhan minä täällä aijemminkin käynyt mutta silloin aika kului kirjaimellisesti Turkansaaren kirkon nurkilla pyöriessä, Tälläkään kertaa ei hirveästi jäänyt aikaa paneutua itse tuohon saaren ja rakennusten historiaan. Todellista historian havinaahan nämä saaret kätkee sisäänsä, ja tuollakin metsäkämppäkartanossa vieraillessa melkein odotti jonkun menneiden aikojen haamun hiippailevan, niin oli aika ja tunnelma pysähtynyt tuonne.

Nälkähän tällä reissulla pääsi yllättämään, ja olisi pitänyt aamulla tajuta pakata eväät mukaan. Onneksi Turkansaaressa oli kuitenkin kahvila, ja pelkkien kahvien sijaan päädyinkin sitten ostamaan Slle lounaan, jonka - lohikeiton - hän sitten popsikin suihinsa hyvillä mielin. Haavereittakaan ei selvitty, kun kiireissäni päädyin leikkaamaan leipäveitsellä melkein palasen pois peukalostani... Tällä kertaa siis itse olin se, joka teloi itseään.

Monenlaista nähtävää ja koettavaa meillekkin siis oli, mutta itseäni kiinnosti erityisesti tuo kuoppa, mikä oli kaivettu tuonne kirkon nurkille.

Tutut ja blogin vanhat lukijat saattaakin muistaa tämän oman kytkökseni saaren menneisyyteen, ja olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä (tutut) arkeologit työssään ja vähän heitä "haastatella". Mutta nyt ei näkynyt ketään paikalla.

Käykäähän siis vielä viikonlopun aikana paikalla! Meidän tutustuminen alueeseen kesti melkein kolme tuntia, kun rauhassa kierreltiin ja syötiinkin välissä. Ja hei, paikalle pääsee näemmä myös veneellä, jos sellainen löytyy. Pois lähtiessä päästiin näkemään myös aito tilanne häävalokuvaukseen, kun pellon reunalla seisoi hääpari valokuvaajan kera. Tämä on kyllä täydellinen miljöö maalaisromanttisille hääkuvauksille ja häille, ja mieleen tuli tuolla kyllä muitakin valokuvausideoita. Kannattaa siis ottaa hyvä kamera mukaan.