Vanhempainvapaan päättyminen

Blogihiljaisuutta on taas hetki vaikka luonnostelmissa olisikin ollut monta aihetta, mistä tehdä postaus. Mutta arki neljän lapsen kanssa menee kyllä niin nopeaa, että heilahtaa ja moni tekemätön asia odottaa tekemistään. Jäin äitiyslomalle viime kevään ja kesän vaihteessa ja voi että, mitkä ruusuiset kuvitelmat minulla taas oli siitä kaikesta  y l i m ä ä r ä i s e s t ä  a j a s t a , mitä äitiysloma ja sitä seuraava vanhempainvapaa toisi tullessaan.

Nyt kymmenen kuukautta myöhemmin ei voi kuin naurahtaa, että kovatpa oli suunnitelmat. Tuolla ne yli vuosi sitten tilatut valokuvat odottavat yhä albumeihinsa lajittelua keittiön nurkkakaapissa. Ajattelin ommella kasoittain vaatteita lapsille, no kangaskasa on kyllä kasvanut mutta vaatteita on syntynyt ehkä kaksi tai kolme. Luulin pystyväni katsomaan televisiosta kaikki tallennetut sarjat ja Netflixin uutuudet, mutta tällä hetkellä katson Salkkareiden syksyn 2020 jaksoja, joissa Nella oli menossa naimisiin ja Aaro paljastui Nadjan isäksi. Ja ne sata muuta asiaa, mitä olin suunnitellut tekeväni kodin ja lasten kanssa. 

Olen toki ollut aktiivinenkin, ja vaikka moni muistuttaa välillä lepäämään ja vain olemaan, niin minä kuulun niihin ihmisiin, jotka pitkästyvät ja tylsistyvät kotona istuessaan ja neljää seinää tuijotellessaan. Niinpä tänäkin aikana olen yrittänyt opiskella, käydä kuntosalilla, tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia vanhempia ja lapsia, olen pyörittänyt perhekahvilaa, ollut aktiivisesti eri yhdistyksissä mukana, ja vielä sivutoimisesti toiminut "siinä sivussa" me&i-jälleenmyyjänä. Lasten harrastuksiin kuluu lisäksi monta tuntia viikossa aikaa.

Tämän kymmenen kuukauden aikana on kuopuksestamme kasvanut iso poika, joka tapailee konttaamista ja osaa sanoa "äittä". Koko kevättalven olen pohtinut erilaisia mahdollisuuksia vanhempainvapaan jälkeen, jäädäkkö kotiin, mennäkkö töihin, pitäisikö keikkailla. Kuun ja tähden asennot olivat kuitenkin suotuisat, kun minulla lykästi ja pääsen tekemään osa-aikatyötä sellaisessa työssä, joka ensisijaisesti olikin toiveenani. Osa-aikatyö tuntuu tässä elämäntilanteessa tosi ihanalta, on mahdollista olla osittain töissä ja kuitenkin useampana päivänä viikosta kotona vielä omien lasten kanssa. Tätä tulee nyt jatkumaan ainakin kesään saakka, jonka jälkeen suunnitelmat ovat jälleen avoinna mutta monenlaisia mahdollisuuksia taas täynnä.

Ihanaa on myös, että on jo kevät ja kesä ihan nurkan takana. Vaikka maailmantilanne on jälleen mitä on, niin kyllä tuo kevätaurinko vain valaa paljon energiaa päiviin. 

💛💛💛

Kevät

Hiljaiseloa on eletty blogin puolella. Yksityiselämässä taas ei, ja vahvasti nämä kaksi asiaa liittyy toisiinsa. Tuntuu taas, ettei vapaa-aika riitä omien asioiden hoitamiseen ollenkaan. Arki kuluu töitten parissa. Vaihdoin tosiaan tammikuun lopussa työpaikkaa ja olen kulkenut päivätöissä. Haasteensa toki siinäkin, aamulla kuskata kolme lasta ensin hoitoon ja itse yrittää ehtiä ajallaan töihin. Mutta olen kyllä uudesta työpaikasta tykännyt vaikka vaihtuvaa työtä teenkin.

Meidän kuopuskin täytti viime viikolla jo 3 vuotta. Koronarajotteista johtuen ei olla vielä juhlittu. Ajatus oli pitää synttärit pääsiäisenä, mutta näyttää siltä, että pystyykö sittenkään, jos kerta suositusten mukaan on yksityistilaisuudet rajattava edelleenkin 6 henkilöön. Eli meidän perheessä tarkoittaa, että meille voisi tulla yksi vieras kerrallaan. Näillä rajoituksilla voi olla, että juhlitaan sitten kaikki synttärit ja juhlapäivät kerralla...

Tässä tämmöiset pikakuulumiset. Kevät kun kuluu ja arjessa voi tehdä muutakin, kuin olla kotona, niin lupaan taas postailla enemmän. Aiheita kyllä olisi mutta vietetäänpäs vielä toistaiseksi hiljaiseloa ja paljastetaan meneillään olevia asioita hieman myöhemmin ;)

Hyvästi vanha, tervetuloa uusi vuosi

Uusi vuosi ja uudet kujeet, joiden parissa on mennyt aika taas niin, että tämäkin postaus on kuukauden päivät odottanut viimeistelyään. Uskoisin, että useimmille maailman ihmisille vuosi 2020 oli omituinen vuosi ja monen asian soisi olevan tänä tulevana vuonna toisin. Olin itse vielä vuosi sitten tammikuussa tekemässä opintojen viimeistä harjoittelua, ja muistan lounastauolla lukeneeni paikallisesta sanomalehdestä artikkelin Suomen Lapissa 100 vuotta sitten jyllänneestä espanjantaudista. Kovin tuntui tuolloin kaukaiselta ajatus, että jokin influenssa alkaisi jylläämään pandemian lailla ja kaatamaan ihmisiä. Ja kuinkas ollakkaan, aivan kuin enteenä tästä vain reilu kuukausi myöhemmin tämä kaikki oli todellisuutta myös täällä Suomessa, 2020-luvulla.

Onneksi tuo harkka oli viimeinen ja valmistuin helmikuussa. Olin "lomalla" reilu pari viikkoa (sen jälkeen ei ole lomia näkynytkään) ja sittenpä alkoi keikkavuoroja tupsahtaa toinen toisensa perään, kun yleinen ohjeistus oli, että pienessäkään nuhassa tai ulkomaan matkan jälkeen ei saanut tulla töihin, vaan piti pysytellä kotona omaehtoisessa karanteenissa kaksi viikkoa. Toisten epäonni oli minun onni, nimittäin töitä kyllä riitti enemmän kuin ehti tekemäänkään.

Lapset oli keväällä paljon kotona, aina kun itselläni vain oli vapaapäivä. Vapaapäivät käytettiin suurissa osin lasten kanssa ulkoilemalla - eihän muualle oikein päässytkään, kun kaikki sisäleikki- ja harrastuspaikat oli suljettu. Kaiken yllä leiju pelko siitä, että milloin tännekin korona jysähtää ja kunnolla. Onneksi kesään mennessä voitiin jo hiukan huokaista. Vaikka kesälläkään ei kyllä käyty oman paikkakunnan ulkopuolella, eipä siinä että ois ehtinytkään, kun koko kesänkin olin tosiaan töissä. Onneksi on lähileikkipuistot ja uimarannat ja lasten synttäreitä pystyi juhlistamaan lähes normaalisti, niin paljon iloa sisältyi kesäänkin.

Syksy meni melkeinpä normaalin elämän puitteissa. Mitä nyt uusi normi oli käydä nenätikkutesteissä jonkun lapsen kanssa melkeinpä kuukausittain, aina jonkun pienen flunssaoireen kohdalla. Ahdisti, vaikka melko varmuudella tiesi sen olevan tavallista flunssaa. Se ahdisti, että entä jos ei ollutkaan ja pitäisi jäädä kahdeksi viikoksi kotiin neljän seinän sisälle ja ilmoittaa jokaiselle mahdolliselle kontaktille altistumisesta. Onneksi joka kerta ollaan selvitty negatiivisella tuloksella eikä lapsetkaan kovin paljon lopulta ole olleet kipeinä.

Loppuvuodesta taas rajoitukset iski. Töissä oli ihan normaalia käyttää koko ajan maskia ja jännityksellä odotettiin, milloin keväällä luodut uhkakuvat täydestä koronaosastosta täyttyisivät. Onneksi ei täyttynyt vaikka monta jännitysmomenttia töihin sisältyikin. Vapaa-ajallakaan nenän tai kurkun kutistessa ei uskaltanut aivastaa saatikka yskiä ilman, että oli pelko siitä, että joku ajattelee heti sen olevan k-tautia. Kukapa meistä ei olisi joutunut aivastelun tai yskäisyn jälkeen selittelemään, että ei tämä ole SITÄ vaan... 

Joulukuussa lasten harrastusmenot loppui kuin seinään. Tavallaan helpotuskin, niin ei harva se päivä tarvinnut olla johonkin menossa eikä lapset lopulta olleet moksiskaan. Joulu tosin olisi ollut paljon kivempi, jos ihan kaikki perheenjäsenet olisivat voineet osallistua, tai Joulupukki tulla sisään eteistä pidemmälle. Mutta täytyy sanoa, että hyvin pieniä on nämä murheet verrattuna siihen, että tauti olisi ryöpsähtänyt kunnolla päälle.

Aloitin helmikuussa uutena työnä me&i -vaatemyyjän työt ajatuksena, että kävisin paaaljon kutsuilla. Se tässä koko vuodessa ehkä harmittaa eniten, että tämä uusi ura nyt ei lähtenyt käyntiin mitenkään helpoimman kautta. Eikä vielä sekään harmita niinkään paljon kuin se, että oikeasti ihmiset pelkää oman tai läheisensä hengen edestä niin paljon, että eivät ole kohta vuoteen uskaltaneet edes kaupassa käydä.

Toivon todellakin tälle vuodelle aivan erilaista elämää meistä jokaiselle. Korona-aiheesta voisi varmasti jokainen kirjoittaa omat mielipiteensä ja keinonsa asian ratkaisuun, mutta jätetään nyt ainakin tällä kertaa asia tähän. Minulla on alkanut uudet työt ja monenlaista uutta pitää tämä vuosi sisällään joten ihan varmaa ainakin omalla kohdallani on se, ettei vuosi 2021 tule olemaan kopio edellisestä. 

Kesäkuu

Vaikka aina kevään tullen miellän itseni ennen kaikkea kevään lapseksi, on kesän auringossa ja valossa kuitenkin se voima, millä täällä Pohjolassa jaksaa vuodesta toiseen läpi vuoden. Tämä kesäkuu on ollut kyllä poikkeuksellisen lämmin kelien suhteen ja hyvä niin, kun ei mitään ulkomaanreissujakaan pääse tälle kesälle tekemään.

Tämä kesä menee vahvasti töissä enkä edes tiedä, milloin seuraavan kerran mahdollisesti olisi lomaa tiedossa, mutta oon onnellinen siitä, että töitä vihdoin on. Niin monta vuotta olen kuitenkin kärvistellyt pätkätöissä tehden sitä sun tätä ja haaveillut pitempijaksoisesta työsuhteesta ja tässä sitä viimein ollaan pitkällisen sinnikkyyden tuloksena!

Muuten kesäkuu meillä menee yleensä vuodesta toiseen juhlahumuissa, kun varmaan yli puolilla lähipiirin ihmisistä syntymäpäivät sattuvat olemaan juuri kesäkuussa. Jos koronakiloja tuli kevään aikana niin kesäkuussa niitä kiloja vasta tuleekin. Vastapainoksi olen yrittänyt käydä salilla, ehkä tässä kuussa olen päässyt sinne jopa yhden kerran? Vuorotyöperheessä oma vapaa-aika on kortilla ja näin se näköjään kostautuu. Kun vielä esikoisen jalka oli kipsissä kuun alussa ja liikuntakiellossa vielä alkukuustakin, niin ei oikein olla päästy lastenkaan kanssa mihinkään kunnolla touhuilemaan. Tähän suunnittelen kyllä muutosta ensi tilassa!

Olen yrittänyt vapaapäivinä touhuta mahdollisimman paljon lasten kanssa ja onneksi pihakelit on olleet näin hienot. Toivon kyllä myös ensi kuulle samanlaisia ilmoja, vaikka ei nämä pari sadepäivää välissä haittaa - päin vastoin pihakasvit kiittää! Kunhan ei sataisi koko kesää.

Ohi on!

Kyllä se vaan koitti tämäkin päivä, kun saa herätä aamulla ja todeta, ettei ol kiire mihinkään - ei kouluun, ei töihin eikä varsinkaan koulutehtävin pariin! Neljän vuoden taivallus on ollut pitkä eikä aina kovin ruusuinen, vaikka motivaatio on kyllä säilynyt (lähes) kaiken aikaa. Kun vuoden 2016 tammikuussa aloitin opintoja avoimen ammattikorkeakoulun puolella, niin eipä sitä osannut edes aavistaa tulevien vuosien työmäärää!

Ja jos olisin osannut, niin voisiko jopa olla, että ehkä olisi jäänyt hakematta kouluun? Heti jo ensimmäinen syksy oli haasteita täynnä ja mahdollisesti kaikki hankalimmat ja laajimmat opintokokonaisuudet opiskeltiin heti alkuun! Opiskelutavoissa oli vielä hakemista ja kaikki nippelitieto ei millään jäänyt päähän. Koulutehtäviä sai herätä tekemään kolmelta yöllä. Ja kun tenttipäivänä lapsi oli sairas, niin kyllä harmitti sekä itsensä että lapsen puolesta - silloinkin koulutehtäviä oli pakko tehdä. Oli kyllä monesti huono omatunto sekä sen osalta, että ei ehtinyt opiskella niin paljon kuin olisi pitänyt, ja sen puolesta, ettei ehtinyt olla lasten kanssa niin paljon, kuin olisi halunnut.

Kaikki myöhäisiltapäivään venyvät luennot, harjoittelut vuorotöissä sekä lasten sairastelut on tuoneet oman haasteensa, joista en millään olisi selvinnyt ilman läheisten apua ja tukea. Suuri kiitos opiskeluiden onnistumisesta kuuluu siis myös heille. Ja totta kai myös muille opiskelutovereille, sillä suuri osa opinnoista on kuitenkin ryhmätöitä ja yhdessä niitä on paiskittu eteen päin ja kaikkien työpanos on ollut suuri.

Näin uutena, aloittavana terveydenhoitajana suunta tulevaisuudesta on vielä epäselvä. Paljon olen laittanut työhakemuksia ja paljon aion vielä laittaa. Tosin pieni hengähdys- ja lepotauko tässä välissä ei ole sekään yhtään pahitteeksi. Työrintamalla on siis toistaiseksi vielä hiljaista, mutta sen rinnalle olenkin aloittanut ihan uudenlaisen osapäivätyön vaatemyynnin parissa tämän kerran nyt, kun siihen on sopiva väli!

Kesä hoitajana

Niin vain se tämäkin kesä mennä porskutteli eteenpäin, vaikka ihan vasta oltiin keväässä. Hain keväällä useampia työpaikkoja ja onneksi pääsin yhteen tuttuun paikkaan kesäksi hoitajaksi. Mutta vaikka paikka oli tuttu, kyllä etukäteen jännitti ja jopa pelotti, että mitähän tästä kesästä tulee. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta - siitä, että joku kokee, ettei ole tarpeeksi pätevä tekemään asiaa, jota tekee ja kokee vain huijaavansa muita omilla taidoillaan...

Vähän sen tapainen olo minulla oli, kun vasta opiskelijana pääsin oikeisiin töihin. Että minun pitäisi nyt tietää ja osata kaikki. Tokihan sitä pahimmissa mielikuvissaan pelkäsi epäonnistuvansa täysin tehtävissään. Hoitotyö kun kuitenkin on ihan eri asia, kuin kaivella lastalla hiekasta vanhoja esineitä tai siivota pölyjä rakennusten nurkista.

Onneksi alkujännitys muuttui pian innostukseksi. Tajusin, ettei minun (eikä kenenkään muunkaan) oletetakkaan tietävän ja osaavan kaikkea. Sitä, mitä en tiedä, kysyn ja opin. Todella hyvin onkin saanut kesän aikana tutustua erilaisiin potilaisiin ja hoitotilanteisiin ja huomannut välillä ihan osaavansakin jotain. Onnistumisen hetket tietysti ovat tuoneet lisää itsevarmuutta. Opintojen aikana on vahvistunut se halu, että työskentelisin tulevaisuudessa lasten, nuorten ja perheiden parissa ja se tahto on kyllä vain vahvistunut.

Välillä on kyllä tullut niitäkin hetkiä, että on jäänyt työasiat kaivelemaan mieltä kotiin lähdettyä ja miettii, muistiko nyt varmasti kaiken. Joskus hetkeksi on saattanut tulla juurikin se surkea ja epäonnistunut olo, kun ei tiennyt/osannut jotain tehdä vaikka itse niin olettikin.  Onneksi ne omat huolet on yleensä osoittautuneet ihan turhiksi, mutta siinä hetkessä tämän työn vaativuus ja vastuullisuus on kyllä saanut stressitason kohoamaan. Varsinkin iltavuorojen jälkeen sellaisessa tilanteessa on ollut hirveän vaikea rauhoittua nukkumaan. Ja onpa sitä nähnyt uniakin erilaisista potilastilanteista. :D

Varmaan ammatillinen itsevarmuus kasvaa sitä myötä, kun kokemusta karttuu. Hoitoalalla kun kuitenkin koko ajan tulee vastaan uusia ja ennenkokemattomia tilanteita, erilaisia uusia sairauksia tulee, samoin tutkimustieto lisääntyy. Koko ajan oppii jotain uutta. Hoitajatkin on vain ihmisiä eikä kukaan voi tietää kaikesta kaikkea (vaikka konkarit näyttävät kyllä välillä tietävänkin lähes kaiken)!

Tämän kesän jälkeen odotan edelleen innolla uusia opiskelu- ja etenkin työkuvioita, joita toivottavasti tulee! Vanhalla alallani kun niitä töitä ei edelleenkään ole tyrkyllä. Seuraavat työkuviot on tietenkin vielä aivan kysymysmerkin alla - milloin ja missä? Kohta taas kuitenkin alkaa harjoittelut ja koulu. Mutta ehkä jo lähiaikoina jotain töitäkin voisi tehdä opiskeluiden ohella.

Kuulumisia opiskeluista

Taas pukkaa vähän tekstiä opiskeluihin liittyen. Muistelin jo, että vastahan jotain kirjoittelin, mutta niin se aika rientää ja siitä viime postauksestakin on aikaa jo pari kuukautta. Aikaisemmin jo mainitsin, että meillä on kunnon harjoitteluputki päällä ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sain juuri päätökseen Ikääntyneiden hoitotyön harjoittelun, jonka kävin hieman etuajassa sairaanhoitajaopiskelijoiden aikataululla, kun meidän omalla ryhmällä tämän aloitus ois vuorossa vasta ensi kuun puolella. Ilmeisesti kaikki saikkuopiskelijatkaan ei tehneet tätä samaan aikaan ja niinpä oli kyllä hyvä mahikset saada mieleinen harjoittelupaikka. Siitäkin huolimatta, että surullisen kuuluisa Jobiili-järjestelmä, josta harjoittelupaikat varataan, ei toiminutkaan kuten piti (kenen idea oli uuden järjestelmän lanseeraus juuri samaan aikaan, kun koko Suomi varaa harjoittelupaikkoja...) ja monelle tästä koitui ylimääräistä työtä ja harmia. Oman paikan onneksi sain kuten pitikin eli ei siitä sen enempää.

Tämä harkka siis käytännössä tehdään kotihoidossa, pääasiassa asiakkaana iäkkäät vaikka toki kotihoidon tarvetta on muillakin erinäisten syisten vuoksi. Avoimin mielin lähdin tähänkin harjoitteluun mukaan ja niin kait sitä parhaiten oppii, kun ei mitään ennakkokäsityksiä laadi itselleen. Harkan tavoitteet tulee pitkälti kurssisisällöstä, mutta itse enemmän painotan aina kliinisiä kädentaitoja, teoriaa kun oppii kirjoistakin mutta kliinisiä taitoja vaan tekemällä. Niinpä nyttenkin tuli opittua ihan uusia asioita, esimerkiksi nyt vaikkapa suoniverinäytteiden ottoa ja INR-mittarin käyttöä. Paljon sai kerrata myös lääkeasioita ja ihan perusterveyteen liittyviä asioita ja tutkimuksia. Neljä viikkoa oli tämän harjoittelun kesto ja se on kyllä lyhyt aika siihen, jos ajattelisi, että kaikki pitäisi tuossa ajassa oppia ja sisäistää... Eli pitkälti ehtii oppia lähinnä tutustumista työnkuvaan, ikääntyneiden hoitoon kotona ja terveyeen/toimintakykyyn liittyviin asioihin.

Minä kuljin koko ajan sairaanhoitajan mukana, toki työssä on paljon myös mm. lähihoitajia. Vähän ilmeisesti paikasta riippuu tehtävien painotus ja lisäksi pakkaa sekoittaa se, että on olemassa erikseen vielä kotisairaanhoito, mutta aika hyvän käsityksen sain siitä, mitä ikääntyneiden hoitotyö kotihoidossa on. Asiakkaat on ihania ja kyllä edelleen vahvistuu tunne siitä, että itse oon parhaimmillani juuri ihmisten kanssa tekemisissä. Paljon sh:n ajasta vie myös toimistotyö, kirjaukset ja muut hoitoon liittyvien asioiden järjestelyt. Tykkään myös tämäntyyppisestä työstä, mutta toisaalta tuntuu, että itse haluaisin työskennellä jossakin tässä välimaastossa, eli siellä toimistollakin/vastaavassa paikassa olla vastaanottamassa asiakkaita, eikä pelkästään tekemisissä puhelimen ja tietokoneen kanssa. Minulla kuitenkin on edelleen mieli avoinna kaiken suhteen, eikä niin, että ehdottomasti sulkisin jotakin hoitotyön haaraa pois. Tähän perään aloitin saman tien kliinisen hoitotyön harjoittelun osastolla, siitäpä voisin kirjoittaa myöhemmin taas ihan oman postauksen. Aikataulua vähän pääsi venyttämään oma sairastuminen, olin harkan puolivälin paikkeilla ihan kanttuvei sohvalla, ääni poissa, loppuviikosta oli pakko mennä töihin ja sainkin pitää asiakkaiden lähellä maskia loppuviikon ajan. Paljonhan nyt on sairauksia ja ihan influenssaakin ollut liikkeellä. Piti siis korvata sitten myöhemmin poissaolotunnit, kun harjoittelussa pitää aina saada se tietty tuntimäärä kasaan vaikka mikä ois.

Eli opiskelut vielä jatkuu ainakin toistaiseksi, niin kauan kuin tämä oma olotila sen sallii. Saapa nähdä, ehdinkö siis nykyistä harkkaa käydä loppuun asti vai meneekö suorittaminen sitten hamaan tulevaisuuteen... :)

Eka th-työn harjoittelujakso

Oon nyt viettänyt viimeiset kaksi viikkoa terveydenhoitotyön harjottelussa. Harjottelun kesto on 52 h eli vajaa kaksi viikkoa, vähän tietenkin päivien pituudesta riippuen. Ite oon ollut kouluterveydenhoitajan tykönä, pääsin juurikin sinne, minne alunperin halusinkin. Vaikka ensin näyttikin siltä, että paikkoja ei edes välttämättä riittäisi, vaan itse pitäisi lähteä soittelemaan. Onneksi kuitenkin näin päin.

Meillä tämä opintojen alkuun sijoittuva lyhyt harjoittelu tarkoittaa käytännössä sitä, että tutustutaan siihen terveydenhoitajan työhön eli mitä se pitää sisällään. Paljonhan meillä ei vielä ole opintoja takana, mutta sen verran kuitenkin, että ollaan koulussa lähiopetustunneilla vähän harjoiteltu pieniä vastaanotolla tarvittavia tutkimusmenetelmiä, esim. verenpaineen mittausta ja ihopistonäytteiden ottoa. Lisäksi on käyty läpi aseptisia työtapoja ja esim. moniammatillista yhteistyötä. Näitä kaikkia oli minunkin tavoitteenani harjoitella tämän jakson aikana. Lisäksi halusin mm. oppia tuon potilastietorekisterin käytön ja vähän saada selkoa siitä, millaisia on ne tyypilliset asiakastilanteet kouluterveydenhoitajan vastaanotolla.

Pääsin omasta mielestäni mukaan kouluterkan työhön todella hyvin. Jo heti ekana päivänä oli terveystarkastuksia ja mm. kouluterkkojen yhteiskokous, johon sain ottaa osaa. Tuohon kokoukseen osallistuminen oli myös mieltä avaava kokemus. Eräs lääkäri kommentoi, että kouluterkat on kyllä tosi mukavia tyyppejä ja näin tosiaan on ja vähän kai pitääkin olla tämmöisessä työssä, jossa kuitenkin on oltava se ihminen, jolle nuoret uskaltaa ja haluaa tulla puhumaan asiasta kuin asiasta.

Pääsin myös osallistumaan oppilashuoltoryhmän kokoukseen eli siihen moniammatilliseen tiimityöskentelyyn parhaimmillaan. Täytyy kyllä kehua koko työyhteisöä, aivan todella mukavaa porukkaa. Jos nyt vähän avaan, ketä tuommoisessa oppilashuoltoryhmässä voikaan olla mukana, niin esimerkiksi kouluterveydenhoitajan lisäksi koulukuraattori, koulupsykologi, erityisopettaja, luokan- ja aineenopettajat, sosiaalityöntekijät, koulupoliisi.... vähän tilanteen mukaan.

Oppimiskokemuksena kouluympäristö oli kyllä todella monipuolinen ja ei varmasti päivääkään, etteikö jotain ns. peruspäiväohjelmasta poikkeavaa juttua olisi tullut. Pääasiassa keskityttiin terveystarkastuksiin ja pääsin havannoimaan 1., 5., 7,. ja 8. luokkien terveystarkastuksia. Pääasiassa kuitenkin tehtiin näitä 7. luokkalaisten tarkastuksia. Niihin kuuluu terveyskysely, pituuden ja painon mittaus sekä ryhdin tarkastaminen, tarpeen tullen jutellaan muista esille nousevista asioista. Pääsin lopulta vetämään näitä tarkastuksia läpi jo itsenäisesti, tarvittaessa kth:n auttamana. Näihin kun ei kuulu noita verenpaineen mittauksia ja hemoglobiinin ottoa, niin niitä ei nyt harjoittelun aikana kovin montaa tapausta tullutkaan esiin, mutta muutama sentään, että ei ihan tämäkään päässyt unohtumaan. Pitää sanoa, että oli kyllä todella paljon itelle hyötyä niistä opinnoista, mitä oon kahlannut läpi viime keväänä ja esim. yksi valinnainen, tälle syksylle jo suoritettu hyvinvointiin ja terveyteen liittyvä kurssi. Tiesi jopa, mistä nuorille puhua.

Kouluterkan luona laitettiin myös jokunen nykyiseen rokotusohjelmaan kuuluva HPV-rokotus 6. luokkalaisille. Lisäksi pääsin osallistumaan terveyskeskuksen influenssarokotuksiin. Mehän ei näin alkuvaiheessa itse saada laittaa ollenkaan rokotteita, meille opetetaan nämä vasta myöhemmässä vaiheessa. Olin kuitenkin apuna kirjurina ja se tosiaan vaati sen, että heti kahtena ekana päivänä piti opetella se potilastietojärjestelmän käyttö. Onneksi se ei kovin monimutkainen systeemi ollut ja saatiinkin sitten nopealla tahdilla purettua rokotusjonot, kun oli kaksi ihmistä huoneessa tätä asiaa tekemässä. Yleensäkkin ottaen, itse näiden potilastilanteiden lisäksi kyllä tuo rekisteriin kirjaaminen on aikaa vievää hommaa, kun kaikki sinne pitää kuitenkin kirjata ylös. Että itse ainakin koitan pitää ens kerralla vastaanotolle jonottaessa sen mielessä, että ei se hoitaja siellä ketään turhaan istuta vaan ehkäpä käyttää sen liikenevän 5-10 minuuttia asioiden ylöskirjaamiseen! Mutta ottipa muuten tosi moni tälle vuodelle tuon influenssarokotteen ja oli paljon ensikertalaisiakin joukossa. Itekki tuon nyt sitten otin, ensimmäistä kertaa minäkin. Ei tullut edes mitään oireita.

Viimeisenä päivänä pääsin vielä osallistumaan lääkäripäivälle eli havannoimaan lääkärin toimenpiteitä 5. luokkalaisten terveystarkastukseen kuuluvana. Mielenkiintoista oli nähdä tämäkin puoli ja taas sitä moniammatillista yhteistyötä.

Oli tosiaan ihan mahtavat kaksi viikkoa ja olisin kyllä mielelläni ollut harjottelussa pitempäänkin! Tässäki postauksessa kävin varmasti oppimiskokemuksiani läpi enemmän kuin itse harjoitteluportfoliossa mutta ehkäpä se tuli selväksi, että oon ollut tästä työstä kyllä ihan innoissani. Jopa niinkin paljon, että kun aikaisemmin oon mielessäni ajatellut ehkä joskus tulevaisuudessa työskenteleväni lastenneuvolan puolella, niin nyt meni sen verran ajatukset uusiksi, että kyllä mua tämä kouluterveydenhoitajan työ alkoi kiinnostamaan. Tässä kuitenkin on niin paljon monipuolisia juttuja, haasteita, jotka on sekä vaikeita että sitten selviytyessään varmasti palkitsevia, sekä itelle ammatillisesti että lapselle / nuorelle itselleen.... Mutta kyllä tähän jotain vertailukohtaa olisi hyvä saada tietenkin. Eikä sitä toki tarvitse nyt päättääkään tai turhaan sulkea mitään vaihtoehtoja pois. Mutta tämmöisiä vaan oon tässä pohtinut viime aikoina!

Loppusyksyn aikataulu opiskelujen suhteen onkin sellainen, että nyt olisi vielä kolme viikkoa itsenäistä opiskelua ja sitten vielä lähiviikolle kunnon tenttisuma.... Toisin sanoen, ei lopu hommat ainakaan kesken ja ylimääräistä aikaa on todellakin kaivettava kalenteriin, mikäli semmoista haluaa itselleen priorisoida.

Leppäkerttuleikkipuistossa

Sunnuntain ajankuluksi käytiin meidän lähileikkipuistossa. Kyseessä on siis Junttapolun leikkipaikka Haukiputaan Htonkankaalla. Huolimatta siitä, että meiltä matkaa tähän on vain muutama sata metriä, käydään silti tässä aika harvakseltaan. Tämä kun sijaitsee vähän syrjässä eikä esim. kauppareittien varrella, niin kuin meidän muut vakiopuistot. S kuitenkin tänne on puhunut haluavansa vuorostaan, niin ihan asiasta tähden käytiin nyt sitten tässä. Koska tämä on metsän keskellä, niin siitäkin johtuen täällä on myös yleensä sääskiä. Niitä ei onneksi nyt ollut, sen sijaan joku paarma pörräsi ja istuipa heinäsirkkakin viereen sirittelemään. Tässä alueella on paljon lapsiperheitä, eikä nytkään oltu kuin hetken keskenämme puistossa. S olisi halunnut ikäisestään tytöstä kaverin, mutta nämä ei oikein nyt lämmenneet hänen lähestymisyrityksilleen - ei ilmeisesti kaikki ole luonteeltaan noin rempseän avoimia, kuin meidän tyttö (säilykööt hänelle tämä luonteenpiirre aina...!).

Miksi tätä kutsumme juurikin leppäkerttupuistoksi, niin se johtuu tästä pienten liukumäestä, jossa on leppäkerttukuviot. Pienempänä tämä oli Sn suosikki, leikittiin tuossa kukkuu-piiloja ja hän tykkäsi laskea tästä liukumäkeä. Nyt sitten enää harvemmin, kun tahtoo olla jo vähän pieni hänelle.

Rkin tykkää nykyisin liukumäistä, mutta hänelläpä onkin oma tapansa niissä mennä. Hän nimittäin kiipeää tuolta alhaalta mäkeen, konttaa vähän matkaa ylös ja liukuu mahallaan alas. :D Hauskaa seurattavaa.

S osaa tosiaan nyt itse kiipeillä ja roikkua ja on taidostaan ylpeä. Uskalsin nyt sitten päästää itsestään kipuamaan ylös - vähän aikaa sittenhän meille sattui haaveri juurikin tässä telineellä, kun luotin liikaa hänen taitoihinsa ja muksahtikin pää edellä ylimmältä portaalta alas. Tästä on jo reipas kuukausi aikaa, taidot on näköjään siitä kehittyneet mutta silti aina muistuttelen olemaan varovainen.

Vaikka tämä on pieni leikkipuisto, niin tässä on silti välineitä joka lähtöön. Karusellia ei ihan jokaisesta puistosta löydykkään. Sen sijaan hiekkalaatikkoa täällä ei ole, mitä olen kuullut varmasti jokaisen vanhemman harmitelleen. Täällä oli vielä pari vuotta sitten myös pöytä ja tuolit, mutta ne vietiin pois eikä uutta ole näkynyt tilalla.

Psst.. Arvatkaapa vaan, kuka on maalannut nuokin taustalla häämöttävät punaiset talot... :P

6. raskausneuvola (rv 33+3)

Vastahan sitä päivitti viime neuvolakuulumiset ja taas olisi uutta! LA:aan on enää noin seitsemän kuusi viikkoa eli kohta alkaa loppusuora - näin nopeaa jos aika menee niin se menee hujauksessa (vaikka viimeisimmillään taitaa odottavan aika olla pitkä!).

17.5. rv +2 (rv 32+2)

Neuvolaan menin töistä suoraan vartin myöhässä, onneksi sain välitettyä viestin että olen tulossa. (Kumma kun ei nykyaikana saa ketään suoraan puhelinsoitolla kiinni vaan aina pitää soittaa jonnekkin keskitettyyn ajanvaraukseen...) Mutta tiesi terkkari siis odotella. Hämmästeli että hyvin olen töissä jaksanut ja eikö ne miehet siellä työpaikalla kummastele. Kyllähän ne, kun moni nainen raskaana ei kuulemma pysty mitään tekemään ja minua saa toppuutella, etten kantele mitään raskaita juttuja.. :} Jalat mulla nykyisin väsyy (ja turpoaa) melko äkkiä eli ei sinänaä haittaa että äitiysloma alkaa jo ensi viikolla (kotona silti remppahommat odottaa!).

Verenpaineet oli hyvät 117/72 p. 79 (112/664 p. 77). Painoa ei tällä kertaa ollut kertynyt kuin +325g/viikko eli nyt ekasta neuvolasta yhteensä noin 15 kg - terkkari sanoi sen olevan ihan hyvä keskiverto suomalaisnaisen painonnousu. (Oon siis jotain tehnyt viime aikoina oikein, vaikka liikkumaan en oo ehtinyt ja syömisetki välillä mitä sattuu - mutta ainakaan tuonne pötsiin ei kyllä enää mahdu kovin paljon ruokaa kerralla kun ylimäärästä tilaa alkaa olla melko vähän). '

Kuunneltiin sitten vauvelin sydänääniä, terkkari kyseli missä potkut tuntuu ja tuolla ne edelleen oikeassa yläkulmassa suurimmaksi osaksi on. Hän sanoikin vauvan vaikuttavan viihtyvän enemmän oikealla puolella. Pää oli alhaalla ja vielä ihan "irrallaan" eli ei kuulostaisi ainakaan vähään aikaan olevan ulos tulossa.Vauvan sykkeet oli 135 , sf-mitaksi 33 eli tasaisesti jatkaa kasvua yläkäyrällä. Kuulemma jos ens kerralla edelleen mitta kasvaa samalla lailla, niin voi tulla lähete kokoarviointiin - vaikka terkkari itsekin epäili että suuri mitta saattaa aivan hyvin johtua pelkästään vauvan asennostakin. Verrattiin tätä mittaa edelliseen raskauteen, siellä on melko tasaisesti ollut keskikäyrällä ja S oli syntyessään sen 3310 g (mutta edelleen, pojat nyt yleensäkin on isompia eli en nyt itse vielä ole kovin huolissani).

Muistettiin vielä mitata hemoglobiini kun viime kerrasta on 10 viikkoa jo aikaa - olin melkein varma että ei se siitä (123) olisi kummemmaksi muuttunut. Mutta sepä olikin humpsahtanut 105:een, ja sainkin neuvolasta päästyä heti mennä apteekkiin ostamaan rautatabletteja. Terkkari kysyi että enkö ole mitään huomannut - olenhan minä itse kullekkin valittanut, miten väsyttää, vaan luulin että se johtuu ihan vaan tässä vaiheessa töiden teosta + nukkuminen jo tuon painavan vatsan kanssa on hankalaa(+ tukkoinen nenä ja vieressä levottomasti nukkuva taapero), että ihan olin siinä uskossa, että se on aivan normaalia.

Varattiin seuraavaa neuvolakäyntiä muutaman viikon päähän ja lääkäriä siitä viikon päähän, siinä vaiheessa olisi jo 37 viikkoa täynnä. Ei kuulemma tarvitsisi vielä vauvan kuitenkaan syntyä. :)

Kotona, töissä, päiväkodissa

Nyt kun kotiäitiys, vanhempainvapaiden jakaminen ja äitien työssä käyminen/työttömyys jälleen olleet otsikoissa, niin ajattelin kirjottaa omasta kokemuksestani (näin kun sitä on jo vähän kertynyt).

Itsehän tosiaan valmistuin maisteriksi oltuani noin 5 kk:lla raskaana, ja vaikka silloinkin olisin ollut halukas tekemään töitä edes jäljellä olevat kuukaudet, niin ei edes TE-toimistosta yritetty suositella työn hakemista. Siitä huolimatta lähetin hakemukset pariin paikkaan, ja rehellisyyden nimissä kerroin kyllä olevani raskaana. Ei paljon töitä herunut. Toisin sanoen ei minulla siis ollut töitä mihin palata äitiyslomalta - onnekkaita siis he, joihin sellaiseen on mahdollisuus.

Ajattelin olevani kotiäitinä kunnes lapsi olisi sen 1,5 vuotta ja sitten toivottavasti löytäisin töitä, vaan niin ne vaan elämän realiteetit pisti työnhakuun himpun verran ennen lapsen 1-vuotispäivää. Haku onneksi tuotti tulosta ja pääsin osa-aikatyöhön. Työpaikkaa rajoitti kriteerit, että halusin lapsen pystyvän olla kuitenkin vielä kotihoidossa - käytännössä siis isi jäisi illat kotiin lapsen kanssa ja ite vastaavasti pystyn olemaan päivät lapsen kanssa isin ollessa töissä. En halunnut vielä laittaa lasta päiväkotiin tuon ikäisenä, hädin tuskin vuoden vanhana. (Meillähän ei ole edes mahdollisuutta siihen paljon puhuttuun vanhempainvapaaseen isin osalta, kun Suomessa olosta siihen on olemassa tietyt kriteerit, ja muutenkin olin ite mieluummin kotona lapsen kanssa, eli en ole ihan tuon kaavaillun lakimuutoksen kannalla.) Kun lisäksi isi oli kesällä pitemmällä kesälomalla, niin oltais pian syöty pikkukiviä, jos en olis tuohon saumaan löytänyt minkäänlaista työtä.

Mitään herkkua tuo ei tosiaankaan ollu, kun siihen aikaan mitä yleensä olin jo ollut nukkumassa, heiluin vielä töissä mopin varressa. Aikataulu oli myös niin tiukka ja halusin kuitenkin olla ajoissa kotonakin, että en viittiny ees roudata töihin mitään eväitä ja kyllä se pölyjen huiskutus kuuden tunnin jälkeen alko käymään aika raskaaksi pidemmän päälle iltamyöhällä! Pesti ois jatkunut vielä monta kuukautta, mutta nyt etenkin näin jälkeen päin aatellen, ois käyny liianki raskaaksi jatkaa samassa työssä varsinkin, kun työmatkakin piteni muuton myötä.

Tämän jälkeen olin jonkun aikaa toisissa hommissa vähän pienemmillä työtunneilla, ja ehdin jopa ihmisten ajoissa kotiin. Samaan aikaan aloitettiin myös päiväkotiin tutustelu. Kun kaikki meni hyvin, töitä oli lisää ja Slle löytyi kokopäiväinen hoitopaikka, niin aloitin sitten itse kokopäiväisesti töissä. Nyt kun neiti on jo sopeutunut hyvin päiväkotielämään, oon tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Lapsi oli mielestäni jo tässä vaiheessa tarpeeksi "vanha" hoitoon, vaikka ihan sitä alunperin haluamaani 1,5 v ikää ei vielä saavuttanutkaan. Mutta kerhoilu ym. aktiivinen tutustelu muihin, eri ikäisiin lapsiin on osaltaan varmasti valmistanut isoon ryhmään sopeutumista.

Ensimmäinen päivä päiväkodissa meni mallikkaasti, S ei tietenkään edes tajunnut, että äiti ei nyt jääkään leikkimään samaan paikkaan vaan tulee vasta monen tunnin päästä hakemaan. Hyvin oli mennyt silti. Samoin meni seuraavat pari kertaa, iloisesti S vilkutti äitille erotessa. Sitten hän hoksasi homman jujun, ja aloitti erotessa pienen eroitkuntapaisen - eli ei siis edes oikeaa itkua vaan tyytymätöntä natinaa lähinnä. :) Muuten S on viihtynyt päiväkodissa todella hyvin, autosta pois lähtiessä on aina innokas kun tajuaa, mihin mennään, ja monena aamuna onkin todennut vain "kiikkuu!". Se lieneekin Sn lempipuuhaa, istuisi varmaan koko päivän kiikussa. Aktiivinen lapsi kun on, niin päiväkodissa on tarpeeksi virikkeitä ja puuhastelua päiviin, ja esim. sanavarasto tuntuu karttuvan päivittäin. Pottahommatkin kiinnostaa taas ihan eri tavalla, kun päiväkodissa aktiivisesti tätä harjoitellaan.

Samalla ollaan itse saatu kaivattuja rutiineja päiviin. Lapsikin on alkanut päästä jyvälle mm. paremmasta nukkumisesta (vaikka siinä vieläkin tekemistä on). Vaikka muuten ihana lapsi onkin, on meillä hyvä nukkuminen ollut iät ja ajat ongelma. Ensimmäisiä 45 min päiväunia pk:ssa ihmeteltiin, vaikka se meille normaalia olikin... Nyt neiti tirsottaa hyvinkin jopa 2,5 tunnin päikkäreitä, ja vastaavasti kun on aikainen aamuherätys, saattaa hyvällä lykyllä S nukahtaa yöunille jo yhdeksän maissa (vaikka monesti vielä sinnittelee pitempään ja heräilee n kertaa yössä).

Myös imetys on luonnollisesti vähentynyt, vaikka monesti S vielä illat tuntuu tankkaavan maitoa koko päivän edestä. Nyt kuitenkin muutaman kotona tehdyn poikkavan nukkumisjärjestelynkin vuoksi alan viimein nähdä toivon pilkahduksen myös yöimetyksen loppumisen suhteen, eli imetys on tällä hetkellä vain murto-osa ennen päiväkotielämän aloittamista.

So far so good, näin tiivistettynä.