Nallikarin Talvikylässä

Perinteet jatkuivat tällekkin vuodelle, kun pääsin lasten kanssa käymään taas Nallikarissa muutama viikko sitten avatussa Talvikylässä. Sää oli meidän "retkipäivälle" suosiollinen, kun ei ollut kovin kylmä ja aurinkokin paistoi.

Vanhasta tottumuksesta ajoin Ravintola Nallikarin edustalle, jossa Talvikylä ainakin vielä viime vuonna sijaitsi, mutta totesin, että joka vuosi kylä muuttaa sijaintiaan ja oli nyt siirretty Nallikarin Lomakylään. Ei pitkä heitto sinänsä, istutin Rn pulkkaan ja vähän epäröiden kysyin Slta, jaksaisiko tämä vähän matkaa kevälle. Neiti sanoi jaksavansa, niin pieni kävelylenkki saatiin lämpimiksemme aikaiseksi samalla.

Käytiin ensin vilkaisemassa poroja, joiden luona S innokkaana kyseli, että onko reki Joulupukin. Sanoin, että saattaahan se ollakkin - myöhemmin S sitten totesi, että eihän se ole Joulupukin reki. Mistä lie sen sitten hoksinut. Mutta pororekiajelu ei kiinnostanut, kun neidillä oli kiire tutkimaan tunnelia, jonka näki ohi mennessämme.

Paikalla oli samalla lumenveistokisat, joitakin veistoksia oli saatu jo eilen aikaiseksi tuonne tien varrelle. Eipä ne nuokaan sitten lapsia kauheasti kiinnostaneet eli en ehtinyt enempää jäämään katsomaan, millasia oli saatu aikaan.

Minä menin ostamaan lippuja rengasliukumäkeen (2 €/15 min). Rannekkeita ja kimppalippujakin olis ollut tarjolla, mutta arvelin, ettei meidän porukka tuntia kauempaa jaksa olla ja jos parissa jutussa ehtisi käydä. Sillä aikaa neiti katosi ja omatoimisesti päätti kiipeillä tuolla pienessä tunnelissa. Enkä sitten tietenkään nähnyt häntä, kun ohi menin ja huutelin ja sieltä sitten tulikin itkun kanssa pois, kun ei päässytkään aika jyrkkää tunnelia ylös... Sain sitten mennä avuksi kiskomaan. Myöhemmin S sanoi, että pelotti olla yksin siellä tunnelissa, kun ei päässytkään pois. Jospa sitä oppis, että ei aina kaikkeen menisi suin päin itsekseen...

Rengasliukumäkeen valittiin punainen rengas ja näitä sitten oli ilmeisesti erityyppisiä. Tämän jos olisi heti tiennyt, niin oltaisiin valittu semmoinen, joka kunnolla myös luistaa. Nyt sai sitten siitäkin huolimatta, että ylhäällä kunnolla pukkasi vauhtia, juosta mäki renkaan perässä alas ja pukata (tai vetää) se loppumatka.

Lapsilla nyt kuitenkin onneksi oli hauskaa ja viimeiseen mäkeen saatiin opastusta, että kannattaa koittaa toisenlaisella renkaalla, joka olisi liukkaampi. Sehän viuhahtikin alas nopeasti. Me oltiin kuitenkin käytetty hyvinkin jo se vartti mäessä ja mua itteeni kiinnosti enemmän mennä katsomaan koiria, joten ostin seuraavaksi kaksi lippua tähän  valjakkoajeluun (3€/lippu). Nyt ei varmastikkaan ollut edes mikään kiireinen päivä, mutta useampi perhe tuohon oli jo meitä ennen jonottamassa ja huskyt kuitenkin kiersi ihan hyvän pituisen pätkän, eli jonkun aikaa saatiin jonossa kyllä seisoa ja odottaa. Meinas alkaa lapsilla (muillakin kuin meillä) aika käymään pitkäksi, mutta onneksi malttoivat nyt odotella ja päästiin lopulta koirien kyytiin. Minä kyllä ite keskityin taas ihastelemaan noita koiria, onhan ne vaan niin kauniin näköisiä.

Pois päästiin lähtemään vielä, kun käytiin lomakeskuksessa juomassa mehut ja syömässä jätskit. Oishan tuolla ollut myytävänä mm. makkaraa ja jopa kota, jossa oli mahdollisuus paistella omiakin makkaroita, joita mulla jopa olisi ollut mukana (tosin siellä autossa). Mulla itse asiassa oli kuitenkin päänsärky, jota se savun haju ei auttanut yhtään, eli tällä kertaa jäi ne välistä. Talvikylähän tuolla kuitenkin on vielä pitkään pystyssä ja nytkin hiihtoloman ajalle kylässä on kaikenlaista ekstratapahtumaa, eli hyvinkin tuolla voi vielä tälle talvelle (tai keväälle) käydä toisenkin kerran.

RIP Beeba

Tahil La-Bee-Ba

s. 29.9.1997

k. 14.3.2014

Rakas pieni tiibetinspanielimme Beeba eli Pöppänä, kuten minä joskus kutsuin, nukkui pois kaksi viikkoa sitten. Beeballa oli takanaan pitkä ja vaiherikas elämä. Jos kissoilla sanotaan olevan 9 henkeä, niin Beeballa oli tuosta varmasti puolet! Beeba oli jo vanha, (miltei) sokea ja loppuajoista kuulokin sillä meni. Hajuaisti toimi hyvin vielä pitkään - esimerkiksi porukoilla käydessäni, vaikkei Beeba enää kuullut tuloani, hetken päästä se havahtui kyllä uniltaan tuttuihin hajuihin. Reipas ja sisukas pikkukoira loppuun saakka, ja luonteensa vuoksi varmasti eli näinkin pitkään. Esimerkiksi lajitoverinsa Iina kuoli vuosia sitten 14-vuotiaana, eli parin vuoden ajan olen kyllä odottanut, että milloin voimat loppuvat.

Muistan vielä, kun 16 vuotta sitten äiti tuli ystävättärensä luota kyläilemästä ja sanoi meille lapsille, että aikoi ottaa koiran. (Mistähän lie tämän spontaaniuden olen perinyt?) En kyllä uskonut, vaikka innoissani olinkin. Vaan kuinkas ollakkaan, heti seuraavana päivänä menimme katsomaan kolmen "pennun" - Bella, Bamba ja Beeba - pikkuperhettä, yksi näistä oli siis jo menossa tälle äitimme ystävättärelle ja saimme valita siis kahdesta pennusta, jotka tuossa vaiheessa olivat jo puolivuotiaita. En muista, miten lopullinen valinta tehtiin, mutta itse olin näistä sen arimman, hieman punertavansävyisen pennun kannalla. Pennulla oli napatyrä, jonka kasvattajat aikoivat leikata (ja jota ei ikinä tullut leikattua, mutta eipä meistä kukaan mihinkään näyttelytoimintaan ollut Beebaa ikinä laittamassakaan, vaikka siihenkin olisi saattanut löytyä aineksia). Tämä me kahdesta vapaasta pennusta valittiin.

Niinpä lähti tämä "arka" koiranpentu saman tien mukaamme. Ja hups, oltiin vissiin vahingossa "unohdettu" kertoa iskälle, että meille tulee koira... :))) Hänhän asiasta riemastui, eikä aluksi tainnut uskoakkaan, että koira oli oikeasti tullut meille jäädäkseen. Meillä oli tuohon aikaan myös kissa, Figaro muistaakseni. Tyhmä lapsi kun olin, opin kantapään, tai oikeastaan käteni kautta sen, että älä ikinä pidä kissaa sylissäsi koiran lähellä. Kissa ei nimittäin riemastunut sekään uudesta perheenjäsenestämme, ja tästä minulla on muistona edelleen arpi kädessäni. Enkä muuten ikinä eläissäni ole nähnyt, että joku pystyy juoksemaan kirjamellisesti pitkin seiniä. Vaan Figaro sekosi sen verran, että veti rallia tuulikaapissa pitkin seiniä. Älä kokeile kotona. Ei viihtynyt Figaro muuten kauan enää meillä, vaan lähti karkuun eikä tullu takaisin. 

Beeba sai myös ensimmäisenä päivänä kotona "tössyn". Se oli pieni, noin Beeban itsensä kokoinen koirapehmolelu. Siitä tulikin Beeballe rakas, tössy kulki mukana matkoilla, ja Beeba nukkui tössyn tassu suussa sitä imeskellen. Tössystä lähti irti nenä, silmät, lopulta vanutkin. Äitini välillä tössyä pesi ja paikkaili. Vaikka tössykin oli lopulta enää vain epämääräinen läjä karvaa, kulki se pitkään Beeban kaverina.

Minä olin innokas opettamaan Beeballe uusia temppuja. Hirveästi sitä ei oltu "koulutettu", mutta namipalojen avulla sain Beeban käskystä istumaan, antamaan tassua, seisomaan (=kahdella jalallaan) sekä mahalleen. Ehkä olisi ollut järkevämpää keskittyä sellaisiin olennaisempiin käskyihin, kuin että "Luokse" tai "Ei hauku" - Beeba nimittäin oli kova karkaamaan ja haukkumaan.

Meillä ei tosiaan aina pidetty "maaseudulla" ulko-ovea lukossa kotona ollessa. Jossakin vaiheessa asiaan tuli muutos, kun Beeba otti hyppimällä ovenkahvaan saamaan oven auki, ja saman tien oli koira karannut. "Muutamia" kertoja Beeban perässä minäkin juoksin, kunnes todettiin asia turhaksi - se vain innostui tästä "leikistä" ja lähti vielä kauemmas. Ja kyllä se routa porsaan kotiin ajaa, aina se sieltä takaisin tuli, kun oli hetken juoksennellut. Muutaman kerran saatiin Beeba kiinni karkureissultansa lähtemällä autolla perään - autossa istumisesta Beeba kun tykkäsi ja olikin heti istumassa takapenkillä, kun oven vain aukaisi.

Beeballa riitti energiaa kyllä myös lenkittämiseen. Minäkin monta kuntokuuria olen aloittanut Beeban (ja hieman hitaamman toverinsa Iinan) kanssa, ja hyvin se jaksoi nuuksutuksiltaan juosta. Beeba oliskohan ollut pariakaan vuotta, kun kävimme kerran kävelyllä, josta lopulta mutkineen tuli parituntinen reissu. Eipä Pöppänä tietenkään sitä jaksanut, ja niinpä sain loppumatkasta kantaa Beeban sylissä kotiin! Kerran Beeban ollessa vielä pieni, lähdimme Beeban kanssa kävelylle. Naapurissa asui "susikoira" (eli saksanpaimenkoira tms.), joka yleensä oli pihalla häkissä. Olimme Beeban kanssa justiinsa tämän talon edustalla, kun tälle koiralle mentiin muistaakseni laittamaan ruokaa. Saman tien kun häkin ovi avautui, ampasi koira ulos ja suoraan Beeban kimppuun. Minä kiljuin hädissäni, kun koira riuhtoi Beebaa niskavilloista, lopulta päästi kuitenkin irti ja minä hädissäni tietenkin juoksin Beeba sylissä kotiin, että nyt se kuolee... Koira oli kuitenkin tosiaan ottanut Beebaa kiinni vaan karvoista, eikä ollut hampailla purrut yhtään mistään, ihme kyllä. (Ja jos oikein muistan, niin joskus myöhemminkin joku hullu rakki kävi jossain Beeban kimppuun...) 

Beeba kulki meillä mukana aina lähes kaikkialle. Lähinnä kauppareissujen ajan se odotteli kotona juoksunarussa haukkuen perään... (Kerran äiti oli tullut kaupasta juuri parahiksi näkemään jonkun irtorakin Beeban kimpussa... Ei-toivottujen pentujen pelossa piti laitattaa jälkiehkäisypiikki.) Mutta esim. mummolareissuille tämä porokoira lähti innoissaan mukaan ja "puksutteli" poroille *puks, puks*. Auton ikkunasta piti aina saada katsella ulos, ja joka pysähdyksellä piti tarkistaa, joko ollaan perillä. (Myös "takapihan" laitumelle kesällä kerääntyneet lehmät oli Beeban mielestä puksutuksen arvoisia!) Mummolassa Beeba kans sai olla aina irrallaan, siellä se ei yleensä lähtenyt pihalta mihinkään. Kerran, oltaisiinko oltu kauppareissulla, jätettiin Beeba pihalle ulos naruun. Tullessamme takaisin, ei koiraa näkynyt missään, naru oli mennyt poikki. Siinä sitten hädissämme lähdimme Beebaa etsimään. Mummola kuitenkin sijaitsee keskellä metsää... Lähdettiin ajamaan autolla tietä pitkin, ja muutaman sadan metrin päässä joku huomasi Beeban. Se oli juuttunut tien reunaan narusta kiinni johonkin oksaan. Onni oli mukana silläkin kertaa - syvemmälle metsään jos olisi mennyt, ei varmasti ihan heti oltaisi tätä löydetty, puhumattakaan siitä perässä viuhtovasta köydestä...

Yksi kesä Beeba oli sitten jälleen karannut kotona. Olin itse lomalla, ja äiti soitti, että Beeba oli jäänyt auton alle. Lähellä menee melko vilkas tie, jonne Beeba olikin sitten lähtenyt ja tietä ylittänyt, kun auto oli tullut ja ajanut Beeban päältä. Naapurista oli kuultu Beeban surkea huuto ja rynnätty paikalle. Aivotärähdys ja verenpurkauma silmässä, oli eläinlääkärin diagnoosi. Uskomaton tuuri, auto oli ilmeisesti ehtinyt juuri väistää ja vain tönäissyt Beebaa - eipä silti pysähtynyt ja jäänyt katsomaan, miten kävi!

Beeba tosiaan tottui alusta saakka elämään kissojen kanssa, ja tuli niiden kanssa toimeen, mitä nyt välillä koitti niitä komentaa (tai kissat komensi sitä). Beeballe otettiin hieman myöhemmin kaveriksi hiukan jo vanhempi lajitoveri Iina, muistaakseni oli jo 6 vuotta, kun se otettiin, ja eli tosiaan sinne 14-vuotiaaksi. Beeba viihtyi hyvin myös lasten kanssa, ainut ettei tykännyt karvojen repimisestä (no kukapa tykkäisi?) ja siitä saattoi ärähtää. Samoin se ärähti, jos sängyssä nukkuessa Beebaa vahingossa huitaisi jalallaan - Beeban lempipaikka kun oli nukkua yöllä milloin kenenkin jalkopäässä sängyllä.

Vanhuuden merkkejä Beeballe ilmestyi melko varhain kuonoon, kun pentuna musta kuononpää alkoi muuttua valkoisemmaksi ja lopulta harmaantui. Viimeisimpinä vuosina silmiin alkoi tulla kaihia. Aivan loppuajasta Beeba oli väsynyt vanhus, enkä ihan totta viimeksi nähdessäni uskonut tämän enää kauan jaksavan. Viikko siitä olikin voimat loppuneet.

Mietimme mitä tekisimme, vaihtoehtoina hautaus tai tuhkaus. Tyrnävällä toimii eläinten krematorio Ouluvetin kanssa yhteistyössä, ja näin päädyimme tuhkaamaan pikkukaverimme. Äiti valitsi sievän puu-uurnan, joka ehkä haudataan ensi kesänä mummolaan johonkin kivaan paikkaan. Kävin hakemassa Ouluvetistä tuon uurnan, nyt se on varastossa. En ihan tosi uskaltanut sitä ottaa sisälle, ties vaikka alkaisi kummittelemaan ja ovia raapimaan, kun huomaa, ettei olekaan vielä kotosalla...

♥

Hiihtokausi avattu

Pakkanen laski viikonlopuksi hetkeksi ja luntakin oli sen verran, että aamusella tuijotin haaveillen ikkunasta ja päätin lähteä päivemmällä kaivamaan sukset kesäunien jälkeen varastosta!

Sain myös isin houkuteltua pihalle Sn kanssa kävelemään. Poikkesin vielä matkan varrelta hakemassa Vallu-koirankin ulkoilemaan.

Hiihtokausi tuli siis avattua näin kevyesti - ei tuossa juuri vastusta ole, kun koira hoitaa vetämisen. :D

Halusin sunnuntaina korjata vastustilanteen ja keksin, että lähdetään porukalla Nallikariin merelle hiihtämään. Fiksattiin vauvapulkkakin kuntoon tätä tarkotusta varten. Siitä puuttu se turvavyö, ja vaikka kaupasta kuin koitin metsästää, niin ei missään ollu sellaista soljella varustettua myytävänä. Jostakin nurkasta löytyi kuitenkin ylimääräinen soljella varustettu vyö vielä leveämpänä, mitä pulkissa yleensä näkyi olevan.

Yritys oli ainakin hyvä. Neiti nukahti autossa eli oli melko velttoa saada se tuohon pulkkaan istuskeleen. :D Rannalla oli ihan järjetön tuuli, jopa minun naama jäätyi parissa minuutissa. Lunta tuolla oli sen verran, että epämääräistä ruskean ja valkosen seasta mössöä oli ranta täynnänsä, sen läpi olisi pitänyt kahlata, että olisi päässyt sukset laittamaan edes maahan...

Eli eikun pois vaan, tyhjä reissu, mutta tulipahan tehtyä. Tympi sitten sen verran tuon jälkeen, että en jaksanu enää lähteä uudestaan ulos. Ens kerran kun merelle lähden, niin katson, että ulkona ei ole yhtään tuulta!

20. luukku

LEEVI

Pieni oranssi kissanpentu syntyi reilu 7 vuotta sitten erääseen torniolaiseen navettaan. Olimme siskoni kanssa muuttaneet aikaisemmin syksyllä kimppakämppään ja meillä oli jo yksi musta kissa nimeltään Lölli löytökodista. Halusimme sille kaverin, ja tämä pörröinen oravannäköinen otus päätyi meille luovutusiässään tammikuussa 2007 opiskelijakaverini kautta. Minkäs muun tämä oranssi tiikeriraitainen kissanpentu olisi voinutkaan saada, kuin Leevi. (Ja minulta myöhemmin lisänimen kakkanokka ruskean nokkapilkkunsa ansiosta.)

Leevi osoittautui jo aluksi leikkisäksi kaveriksi, lempipuuhaa oli mm. juosta Lölli-sedän hännässä kiinni. Leevi nukkui mielellään milloin missäkin ja kenenkin päällä. Leevi myös tykkäsi söpöstellä pesuhetkillään ja nuolemalla omia varvaitaan - yhä edelleen hän putsaa varpaanvälinsä erittäin huolella työllä.

Leevillä on myös aina ollut veressään vietti kytätä ikkunasta ja parvekkeelta ulos.

Kissaherra Lölli oli Leevin paras kaveri aina siihen saakka, kun hoidokiksi saimme vajaan vuoden ajaksi kaksi muuta kissaa. Toisesta, Löllin identtisestä mustasta kissapojasta Ipanasta tuli oitis Leevin bestis.

Sen sijaan kissaneiti Ninjasta tuli Leevin taistelukaveri, eikä nämä kaks lopulta viihtyneet enää edes samassa huoneessa keskenään Leevin otettua pikkuneidin ikeeseensä.

Yhteiselo jatkui hyvin huolimatta siitä, että Lölli oli vähän väliä sairas. Lölli-herran poistuttua keskuudestamme kevättalvella -08 Leeville jäi vielä onneksi oma poikakaveri, niin ei tullut niin suuri suru. Minä en tällä välin enää kauheasti asunut siskomme kanssa samassa asunnossa, ja kun taloudessa oli yhden kissan aukko, sisko ottikin itselleen jossain vaiheessaLeeville kaveriksi Vilin.

Sitten tulikin muutto keväällä 2008, jossa siskoni muutti koko eläinkatraan kanssa toisaalle ja itse toiseen paikkaan opiskelukaverin kanssa kämppiksiksi.

Leevi jatkoi siskoni luona asumistaan ensin kolmen muun, ja hoidokkien palattua kotiinsa Vili-kissan kanssa. Pian muutti heille kuitenkin uusi kissakaveri Veikka. Kuitenkin pitemmän päälle eivät kissaherrat tulleet toimeen, ja pilkka osui tällä kertaa omaan nilkkaan, kun kiusaaja-Leevistä tuli vuorostaan kiusattu kissaherrojen sitä höykkyyttäessä. Ratkaisuksi tilanteeseen koitettiin ensin, miten Veikka pystyisi asumaan minun kanssa, mutta jo yhden yön jälkeen katsottiin tilannetta uudelleen ja niin Leevi muutti luokseni.

Leevi on aina ollut erittäin siisti ja tarkka poika. Niinpä nytkin emännän viettäessä kiireistä opiskelijaelämää Leevi saattoi silloin tällöin pissiä oven taakse nurkkaan, kun ei hiekkalaatikkoa ollut pojan asioiden jälkeen putsattu. Toisekseen Leevin toinen "ongelma" on se, että hän nukkuu erittäin mielellään vaatekaapissa. Niinpä kaikki vaatteet on aina enemmän ja vähemmän karvoissa.

Tällä kertaa Leevi viihtyi seurassani reilu puoli vuotta, kunnes muutin yhteen silloisen poikaystävän kanssa, ja tämä oli niin allerginen kissoille (tai Leeville), että minun ollessani kaivausmatkalla joutui sillä aikaa antamaan Leevin takaisin siskolleni asumaan.

Leevi joutui siis takaisin Vilin ja Veikan valtakuntaan, jossa ei kauhean hyvin viihtynyt. Vallu-koiran kanssa ei vissiin kummempia ongelmia ollut. Kolmen mahtikollin elo ei vaan ikinä kauhean hyvin klikannut yhteen - mm. ruokakupille mennessä jompikumpi kissoista aina jahtasi Leeviä, eikä tämä saanut usein vessassakaan asioida rauhassa ilman, että joku hyökkäsi oven takaa päälle.

Niinpä jo senkin vuoksi oli aika selvää, että viime helmikuussa muuttaessani yksin yksiööni Leevi tulisi kokeilemaan asumista kanssani. Ja heti ensimmäisestä illasta oli selvää, että Leevi nautti olostaan asunnon ainoana kissana niin paljon, että sai jäädä kanssani asumaan ja saamaan jakamattoman huomioni.

Ongelmia ei ole koitunut, kunhan vain itse viitsii sitä hiekkalaatikkoa olla jatkuvasti tyhjentämässä, tai saa vain syyttää itseään siitä, että joutuu siivoamaan paikkoja (lähinnä vessan mattoa) entistä enemmän. Leevi tykkää edelleen vakoilla parvekkeelta ohimeneviä ihmisiä ja lintuja - paitsi nyt talvisaikaan, jolloin parvekkeella on uskallettu tehdä vain kaksi nopeaa pyörähdystä todetakseen, että siellä on liian kylmä. Ikkunaan pitää sen sijaan jättää Leeville nyt näitä vakoiluaukkoja, kun varpusia istuskelee taas ikkunanlaudalla.

Leevin lempiruokaa on Latzin purkkiruoka aina siihen saakka, kunnes erehdyn ostamaan jotain annospusseja. Silloin Leevi on norkoilemassa ruokakupilla ja maukumassa "now" - eli "nyt-ruokaa" -huutoaan hellyyttävällä katseellaan. Leevi on myös erittäin innokas lakanoiden vaihtaja, ja tulee mielellään aina "auttamaan" tässä puuhassa. Sen sijaan muuta siivoamista Leevi inhoaa - rätin nähdessään jo aavistaa, mitä on tulossa ja luikkii salamaa nopeammin piiloon sängyn kauimpaan nurkkaan. Se imuri-hirviö on nimittäin sellainen, mitä kannattaa mennä piiloon, mutta kihveliharjaa sen sijaan voi vähän vaaniakkin.

Sn synnyttyä ja saavuttua kotiin Leevi juoksi saman tien outoja ääniä kuullessaan ja hajuja haistaessaan piiloon sängyn alle. Parin päivän päästä alkoi kuitenkin jo tajuamaan, että uusi pieni tulokas ei tehnyt mitään, vaikkakin "pienet" kiljahdukset saa edelleenkin kiireen vilkkaa luikkimaan pakoon. Ensin Leevi ei sängyssä tajunnut, että siinä vieressäni on pieni ihminen, jonka päältä ei kävellä, mutta pari kertaa kädellä tönäisyä riitti siihen, että Leevi tajusi kiertää Sn peiton. Edelleen se saattaa tämän joskus unohtaa ja yrittää astella Sn päältä minun mahalle nukkumaan, mutta kun Leeviä töytäisee taakse päin, niin kyllä se ymmärtää asian pointin.

Nykyisellään Leevi tulee Sn kanssa hyvin toimeen, eikä Sn pienet tukistuksetkaan enää hirveästi hetkauta. Voipi olla, että Leevi viimein tajuaa Sn olevan laumamme jäsen, jota pitää suojella minun lailla. Nimittäin isukin nyt saavuttua, ensimmäisen yön ajan Leevi hakeutui moneen kertaan nukkumaan minun mahan päälle. Aamulla S heräsi itkeskellen, ja kun A oli menossa katsomaan tilannetta, Leevi juoksi paikalle ensimmäisenä. Myöhemmin An koittaessa tervehtiä Leeviä, tämä sähähti. Taitaapa siis mies talossa saada Leevin hetkeksi puolustamaan omia emäntiään. Nyt muutettaessa uuteen asuntoon, riittää Leevillekkin lisää reviiriä - ja kuka tietää, jos mahdumme nelistään saman katon alle, ehkä saamme joskus perheenlisäystä?