Hyvästi vanha, tervetuloa uusi vuosi

Uusi vuosi ja uudet kujeet, joiden parissa on mennyt aika taas niin, että tämäkin postaus on kuukauden päivät odottanut viimeistelyään. Uskoisin, että useimmille maailman ihmisille vuosi 2020 oli omituinen vuosi ja monen asian soisi olevan tänä tulevana vuonna toisin. Olin itse vielä vuosi sitten tammikuussa tekemässä opintojen viimeistä harjoittelua, ja muistan lounastauolla lukeneeni paikallisesta sanomalehdestä artikkelin Suomen Lapissa 100 vuotta sitten jyllänneestä espanjantaudista. Kovin tuntui tuolloin kaukaiselta ajatus, että jokin influenssa alkaisi jylläämään pandemian lailla ja kaatamaan ihmisiä. Ja kuinkas ollakkaan, aivan kuin enteenä tästä vain reilu kuukausi myöhemmin tämä kaikki oli todellisuutta myös täällä Suomessa, 2020-luvulla.

Onneksi tuo harkka oli viimeinen ja valmistuin helmikuussa. Olin "lomalla" reilu pari viikkoa (sen jälkeen ei ole lomia näkynytkään) ja sittenpä alkoi keikkavuoroja tupsahtaa toinen toisensa perään, kun yleinen ohjeistus oli, että pienessäkään nuhassa tai ulkomaan matkan jälkeen ei saanut tulla töihin, vaan piti pysytellä kotona omaehtoisessa karanteenissa kaksi viikkoa. Toisten epäonni oli minun onni, nimittäin töitä kyllä riitti enemmän kuin ehti tekemäänkään.

Lapset oli keväällä paljon kotona, aina kun itselläni vain oli vapaapäivä. Vapaapäivät käytettiin suurissa osin lasten kanssa ulkoilemalla - eihän muualle oikein päässytkään, kun kaikki sisäleikki- ja harrastuspaikat oli suljettu. Kaiken yllä leiju pelko siitä, että milloin tännekin korona jysähtää ja kunnolla. Onneksi kesään mennessä voitiin jo hiukan huokaista. Vaikka kesälläkään ei kyllä käyty oman paikkakunnan ulkopuolella, eipä siinä että ois ehtinytkään, kun koko kesänkin olin tosiaan töissä. Onneksi on lähileikkipuistot ja uimarannat ja lasten synttäreitä pystyi juhlistamaan lähes normaalisti, niin paljon iloa sisältyi kesäänkin.

Syksy meni melkeinpä normaalin elämän puitteissa. Mitä nyt uusi normi oli käydä nenätikkutesteissä jonkun lapsen kanssa melkeinpä kuukausittain, aina jonkun pienen flunssaoireen kohdalla. Ahdisti, vaikka melko varmuudella tiesi sen olevan tavallista flunssaa. Se ahdisti, että entä jos ei ollutkaan ja pitäisi jäädä kahdeksi viikoksi kotiin neljän seinän sisälle ja ilmoittaa jokaiselle mahdolliselle kontaktille altistumisesta. Onneksi joka kerta ollaan selvitty negatiivisella tuloksella eikä lapsetkaan kovin paljon lopulta ole olleet kipeinä.

Loppuvuodesta taas rajoitukset iski. Töissä oli ihan normaalia käyttää koko ajan maskia ja jännityksellä odotettiin, milloin keväällä luodut uhkakuvat täydestä koronaosastosta täyttyisivät. Onneksi ei täyttynyt vaikka monta jännitysmomenttia töihin sisältyikin. Vapaa-ajallakaan nenän tai kurkun kutistessa ei uskaltanut aivastaa saatikka yskiä ilman, että oli pelko siitä, että joku ajattelee heti sen olevan k-tautia. Kukapa meistä ei olisi joutunut aivastelun tai yskäisyn jälkeen selittelemään, että ei tämä ole SITÄ vaan... 

Joulukuussa lasten harrastusmenot loppui kuin seinään. Tavallaan helpotuskin, niin ei harva se päivä tarvinnut olla johonkin menossa eikä lapset lopulta olleet moksiskaan. Joulu tosin olisi ollut paljon kivempi, jos ihan kaikki perheenjäsenet olisivat voineet osallistua, tai Joulupukki tulla sisään eteistä pidemmälle. Mutta täytyy sanoa, että hyvin pieniä on nämä murheet verrattuna siihen, että tauti olisi ryöpsähtänyt kunnolla päälle.

Aloitin helmikuussa uutena työnä me&i -vaatemyyjän työt ajatuksena, että kävisin paaaljon kutsuilla. Se tässä koko vuodessa ehkä harmittaa eniten, että tämä uusi ura nyt ei lähtenyt käyntiin mitenkään helpoimman kautta. Eikä vielä sekään harmita niinkään paljon kuin se, että oikeasti ihmiset pelkää oman tai läheisensä hengen edestä niin paljon, että eivät ole kohta vuoteen uskaltaneet edes kaupassa käydä.

Toivon todellakin tälle vuodelle aivan erilaista elämää meistä jokaiselle. Korona-aiheesta voisi varmasti jokainen kirjoittaa omat mielipiteensä ja keinonsa asian ratkaisuun, mutta jätetään nyt ainakin tällä kertaa asia tähän. Minulla on alkanut uudet työt ja monenlaista uutta pitää tämä vuosi sisällään joten ihan varmaa ainakin omalla kohdallani on se, ettei vuosi 2021 tule olemaan kopio edellisestä. 

Mitä luen juuri nyt? Vihainen nainen - tunnetaidoista ja omien tunteiden tunnistamisesta

Harvoin kukaan enää kuuntelee radiota, mutta silloin kuin itse kuuntelen, kuuntelen autossa Radio Novaa. Joku syksyinen lauantai-aamupäivä jokunen viikko takaperin salilta kotiin päin ajellessa Novalta kuului Vappu Pimiän ohjelma Vapun valtakunta ja siinä hän haastatteli kahta uutuuskirjan kirjoittanutta naista. Haastattelu kiinnosti minua erityisesti siksi, että sen teemana oli aihe, jota työstin parasta aikaa erääseen oppimispäiväkirjaan. Haastattelussa kirjan kirjoittajat Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen keskustelivat Vapun kanssa mm. äitien ja lasten tunteista ja siitä, miten äiti voisi vanhempana opetella käsittelemään ja tunnistamaan omia aggression tunteitaan. 

Esimerkiksi siinä varmaan jokaiselle vanhemmalle tutussa tilanteessa aamulla, kun kiireessä yrität pukea lapsia saadaksesi heidät päivähoitopaikkaan, kun itsellä alkaa olla jo kiire töihin. Lapsi kiukuttelee ja äiti raivoaa (kumpi olikaan ensin...) ja päivä alkaa huonosti, kun kaikilla on kohta paha mieli.

"Oman aggression löytymisen kannalta on tärkeintä saada yhteys toiseen perustunteeseen, suruun. Näiden kahden tunteen vuorovaikutusta voisi kuvata kukkapenkkinä, jonka päällä on lumivaippa. Kun lumivaippa sulaa, on kukkien mahdollista lähteä kasvuun, kukoistaa ja näyttää koko potentiaalinsa."

Teos on hyvä herättelemään omia ajatuksia ja toimintatapoja ja jopa kyseenalaistamaan meidän kulttuurissa opittuja normeja. Kirjailijat puhuvat siitä, kuinka suomalaiseen tapaan kuuluu piilotella vaikeita tunteitaan. Tätä verrataan sateenkaareen: jos osa tunteista painetaan piiloon, jäävät myös muut tunteiden värit haaleiksi. Jos surua, pelkoa tai aggressiota ei saa ilmaista, myös ilon ja seksuaalisuuden tunteet eivät avaudu.

Samoin ilon ja onnen tunteiden kanssa on kulttuurissamme jännä ilmiö. Myös positiivisia tunteita ei saisi liiaksi näyttää. Kirjoittajat tuovat esiin sen, miten nykyään somemaailmassa toisen onnen ja ilon päivitykset saavat muissa ihmisissä aikaan raivoa ja kateutta. Näillä ihmisillä ei ole toisen ilon ja onnen tunteiden kestokykyä. Teoksessa viitataan myös ehkä kuuluisimpaan lastenpsykiatriin Raisa Cacciatoreen, jolta löytyy meilläkin opinnoissa käsiteltyä aineistoa aggressioista (ks. esim. urpot.fi).

Tunteista ja tunnetaidoista puhutaan nykyään onneksi enemmän. Meilläkin on päiväkodissa otettu käyttöön tunteista puhumisen malli ja jo pienimmille aletaan opettaa tunnetaitoja. Mielestäni tämä on hieno asia ja paljon on edetty siitä, miten omassa lapsuudessa varhaiskasvatuksessa ja/tai koulussa suhtauduttiin tai opetettiin tunteista (=ei mitään). Kirjoittajien mukaan koko yhteiskuntaa edistäisi se, että aggression tunteita opittaisiin tunnistamaan itsessä - ei pelkästään nähtäisi niitä muissa. Monelta aikuiseltakin puuttuu kyky tunnistaa omia tunteitaan ja käyttää omaa myönteistä aggressiota hyväksi edistääkseen elämäänsä terveellisempään suuntaan.

Vihainen nainen - hyvä, paha aggressio on ennen kaikkea suunnattu naisille, mutta suosittelen tämän lukemista kyllä ihan kaikille - vanhemmille, kasvattajille tai vaikkapa pelkästään itsensä ahdistuneeksi kokeville. Kirja kannustaa myönteiseen ajatteluun (myönteiseen aggressioon) ja antaa keinoja omien tunteiden kohtaamiseen.

Miten lapsi pärjää lomalla yksin kotona?

Minähän seuraan aktiivisesti somea. En pelkkiä muoti- ja sisustuskuvia vaan asiapitoisia uutisia ja mielipiteitä ajan kuumista perunoista ja uutisaiheista. Meneillään oleva viikko on ollut osassa Suomea jo syyslomaviikko ja nyt vuorostaan meillä on alkamassa syysloma. Olen vielä onnekas sen suhteen, että omat lapseni ovat alle kouluikäisiä. Nousi nimittäin jälleen kerran lomien kynnyksillä somessa keskustelunaiheeksi se, että kaikki vanhemmat eivät suinkaan lomaile koululaisten syyslomien aikaan. Toinen tai jopa molemmat vanhemmat joutuvat käymään töissä ja koululaisille olisi keksittävä tämän ajaksi joku paikka, missä olla. Pärjääkö koululainen yksin?

Tämä kuva on vanha kuva nuorisolle järjestetystä leiriviikonlopusta, johon sain aikoinaan osallistua

Minulla itselläni ei ikinä ole ollut vastaavaa ongelmaa. Kun äidin työpaikka on ollut koti, ei pienessä mielessäkään ole lapsuudessa ollut se, että olisi pitänyt olla yksin kotona. (Myöhemmällä iällä sai olla yksin kotona). Törmäsin kuitenkin Kotilieden vanhaan (2012) artikkeliin ns. avainkaulalapsista, joka oli termi 70-luvulla syntyneille lapsille, joiden äiti kävi töissä. Artikkelin kirjoittajan mukaan lapsilla, jotka olivat vanhempien lomien aikaan yksinään kotona, riitti kuitenkin tekemistä. Artikkelin kirjoittaja on asunut kaupungissa lähiössä ja samalla pihalla on riittänyt leikkikavereita. Tuohon aikaan ei ollut iltapäiväkerhoja tai muuta harrastustoimintaa, eikä niitä osattu vaatia.

Sama tilanne on valitettavasti tulossa uudelleen ilmiöksi. Syyslomaviikolle ei ole koululaisille ohjattua toimintaa, kun iltapäiväkerhot ja nuokkarit ovat kiinni. Osa vanhemmista joutuu edelleen käymään töissä myös lasten syysloman aikaan. Pärjäävätkö nykyajan lapset yksin kotona? Kyse ei liene niinkään siitä, etteivätkö pärjäisi, vaan siitä, onko heillä siellä turvallista? Maailma ei ole enää sama paikka, kuin 40 tai edes 30 vuotta sitten. On sentään jotain yritetty, kun esimerkiksi täällä Oulussa koululaisille on syysloman ajan alennetut linja-automatkat, ilmaistapahtumia on koko perheelle ja osa suurimmista kaupungin nuokkareista on avoinna. Voi olla, ettei kaikista pienimmät koululaiset yksinään pääse siltikään kaupungin toiselta laidalta matkustamaan.

Omalla kohdallani nämä pohdinnat on konkreettisesti ajankohtaisia taas parin vuoden päästä (!). Toivottavasti olisi mahdollista keksiä joku toiminta, jolloin myös perheen pienimmät koululaiset voisivat viettää aikaansa muuallakin kuin yksin kotona. Tosin onhan sekin vaihtoehto, että vanhemmat yhdistävät voimavarojaan ja lapset voisivat esimerkiksi viettää edes osan päivästään koulukaverin luona.

Mitä ajatuksia tämä teissä lukijoissa herättää?

Vappukuvia ja pohdintaa bloggaamisesta

Niin tämä aika menee, blogin luonnoksiin tulee aina useampi kirjoitus ja sitten kun olisi aikaa niitä työstää, on niiden aiheet jo menneen talven lumia. Moni bloggaaja näyttää kokevan saman ikuisuuskysymyksen ruuhkavuosien äärellä: aikaa ei vain ole kirjoittaa blogiin niin paljon, kuin haluaisi. Silti tämä edelleen on minulle vain harrastus ja teen tätä hommaa aina silloin, kun huvittaa, jaksaa ja ehtii.

Vappupostauksenkin osalta aika meni jo. Oli aikomus kertoa meidän vapun vietosta, mutta siitäkin on jo yli viikko aikaa. Istuin parikin kertaa alas kirjoittamaan, mutta aina vauva heräsi kesken kaiken ja oli aika lähteä muihin hommiin.

Instagram-tili kyllä täyttyy hyvää tahtia, jotenkin on helppo napsaista kiva kuva ja postata se samoilla tulilla Jaa-napin kautta someen. En käytä enää edes Facebookia niin paljon, kuin instaa. Jotenkin minulla on sellainen tuntuma, että kaikki pikaviestin ja -somepalvelut on lyömässä ohi blogien. Perinteiset päiväkirjamaiset blogit on jäämässä toiseksi, kun eri yrityksillä on tarve kerätä mahdollisimman paljon seuraajia mainoksilleen eikä ihmisillä välttämättä ole enää edes aikaa seurata useita blogeja. (Ei ainakaan minulla ole).

Toinen bloggaajia askarruttava ja jakava seikka on yksityisyys ja mihin sen rajan vetää. Etenkin perheblogien puolella lapsien yksityisyys. Itse olen koko ajan tullut entistä enemmän tietoisemmaksi asiasta ja mietin aina monta kertaa, haluankohan tätäkään kuvaa tai asiaa julkaista. En halua jonkun  stalkkerin tietävän itsestäni oikeastaan mitään. Vielä vähemmän omista lapsistani, joilla heillä on oma oikeutensa yksityisyyteen ja jota edes minä huoltajana en voi heiltä viedä pois.

Silti samalla minulla on kuitenkin sisäinen palo kirjoittaa ja kertoa ihan tavallisia arkipäivän juttuja. Olen aina ajatellut tämän jotenkin vertaistuellisena ja siksi tykkään myös itse lukea blogeja, joissa ollaan samassa elämäntilanteessa. Moni blogi on pysynyt lukulistallani jo useita vuosia samasta syystä. En tykkää seurata vain yhtä tietynlaista blogia, ja hyvin harvakseltaan käyn niitä edes lukemassa. Eniten kuitenkin luen postauksia ihan tavallisista arjen tapahtumista höystettynä mukavilla kuvilla. En jaksa lukea mitään, jossa paistaa läpi se, että postaus on tehty vain mainokseksi. Ihan toisesta vinkkelistä seuraan sitten esim. käsityöblogeja, joista etsin vinkkejä ja ohjeita ompeluun, mutta kyllä niistäkin täytyy oma persoona nousta esiin. En jaksa kauaa seurata sellaista, jossa se yksityisyys on vedetty niin tiukille, ettei lukijalle oikeastaan jää enää mitään käteen. Toisaalta myös vierastan sellaisia, joissa on way too much information - ei minunkaan nyt ihan kaikkea tarvitse tietää.

Tämä nyt oli tämmöistä pohdintaa, koska olen viime aikoina törmännyt useampaan postaukseen, jossa aihetta jollain tapaa sivutaan. Varmaakin myös tieten tahtoen olen valinnut luettavakseni näitä, kun olen itse pohdiskellut aika ajoin, onko tässä kirjoittamisessa mitään järkeä. Mutta niin kauan kuin itse siitä tykkään, niin kirjoittelen omia kuulumisiani ja paloja arjestani.

Mitä mieltä te lukijat olette aiheesta?

Kevätlukukausi ohi

Blogi on hiljentynyt, tässä on ollut niin paljon kaikkea, että on pitänyt laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Blogi on kyllä ollut mielessä kaiken aikaa, mutta se tunti, minkä oisin käyttänyt blogiin kirjoittamiseen, on täytynyt säästää jonkun muun asian tekemiseen. Toisaalta ei varmaan ois juttuakaan irronnut, kun on täytynyt yrittää pitää mielessä miljoona asiaa. Oon minä sentään ehtinyt välissä käydä pienessä reissussa ja viihteelläkin luokkakokouksen merkeissä, eli välillä on saanut pääkin tuulettua.

Meillä oli huhtikuussa pääsiäisviikolla lähiopetusviikko ja sen jälkeen lähdettiin harjoitteluun. Samaan aikaan piti tehdä useampaan kurssiin ryhmätöitä ja opiskella vielä jossakin vaiheessa nyt menneellä lähiviikolla olleisiin tentteihinkin. Oli kyllä semmonen olo, että nyt puristetaan viimeisetkin mehut opiskelijoista ulos! Eräs opiskelukaveri kuvasi niin hyvin sen, että kyllä nyt on täytynyt vaan laskea omien tavotteidensa suhteen se rima alas ja yrittää vaan päästä kaikesta läpi.

Meillä oli neljän viikon harjoittelu, hoitotyön perusharjoittelu ja sen puitteissa piti laatia omasta potilaasta hoitokertomus. Toisin sanoen harjoittelussa piti valita oma potilas/asukas ja selvittää hänen hoidon tarpeensa ja mitä toimenpiteitä siihen kuului. Piti suorittaa omia havaintoja ja mittauksia sekä tehdä erilaisia laskutoimituksia hoitoon ja tarpeisiin liittyen.

Harjoittelussa meidän opiskelijat olivat vähän siellä sun täällä, hieman erityyppisissä paikoissa. Osa oli osastoilla ja osa hoivakodissa. Yleisesti ottaen taisi potilaat tai asukkaat olla iäkkäitä ja muistisairaita, osalla oli enemmän vuodepotilaita kuin toisilla. Kuitenkin niin, että harjoitella sai kaikkia perushoitotoimenpiteitä sekä tutustua lääkehoitoon. Ainakin omiin korviin ei ole muuta kantautunut kuin, että harjoittelu oli ollut mielenkiintoista ja opiskelijoista ala tuntuu edelleen omalta. Neljä viikkoa oli semmoinen pätkä, että juuri kun tulee tutuiksi talon tavoista ja alkaa kunnolla oppimaan ja osaa tehdä asioita, niin se loppuu.

Ite ainakin ihan yllätyin siitä, kuinka paljon tykkään ihan tuollaisesta perushoitotyöstä. Vaikka se ei ehkä ihan tulevaisuuden toiveammatti olekkaan, niin kyllä minä ihan mielelläni tuommoistakin työtä voisin tehdä. Asukkaat olivat aivan ihania. Minun harjoittelussa sattui kohdalle monia hyviä oppimistilanteita. Valitettavasti niistä osa liittyi siihen, että piti tutustua paremmin saattohoitokäytokäytäntöihin ja osallistua vainajan laittoon. Tähän liittyen oikein erityisen henkilökohtaisena oppimiskokemuksena tapahtuma oli kyllä mieltä avaava kokemus koko hoitotyötä ja ylipäänsä ihmisen elämää ja elämänkaarta koskien.

Mennyt viikko olikin tosiaan kevätlukukauden viimeinen kouluviikko ja taas kävi niin, että oma lapsi sairastui kesken viikon. Nämä tämmöset on aina vähän tympeitä, kun joutuu sumplimaan sitten, kuka jää kotiin ja miten korvaa sitten ne menetetyt opetustunnit. Toisaalta oon iloinen, ettei sairastunut harjoitteluviikkojen aikana (niin kuin monella opiskelukaverilla kävi), koska mulla on taas niin tiukka aikataulu, että hankala ois ollut tehdä korvaavia tunteja vaikka aika hyvin työaikataulut tätä ajatellen jo suunnittelinkin. Korvaavia tehtäviä siis tuli ja yhden tentin saan suorittaa sitten vasta kesäkuussa (jos nyt muistaisin siihen ilmoittautua vielä), eli omalta osaltani ei se lukukausi vielä sittenkään päättynyt. Toisaalta yllättävä ylimääräinen vapaapäivä lasten kanssa tuli kyllä sikäli sopivaan saumaan, että vähän sai hengähtää välissä opiskelujen osalta (puhumattakaan viikon toisesta vapaapäivästä, kun taas sattui arkipyhä keskelle viikkoa).

Siitä huolimatta kyllä oli tiukka viikko ja eniten koko opiskelujen aikana niin itseä kuin muitakin eniten jännittänyt asia oli ruotsin suullinen tentti. Omat lukemiset jäi siis hätäiseen kertaamiseen aamuyön tunteina ja sitä suuremmalla syyllä läpimeno jännitti. Suullinen tentti oli onneksi kolmen hengen ryhmätentti, eli oli kyllä vertaistukea tarjolla ja yksin ei tarvinnut jäätyä kesken puhumisen. Piti osata kertoa itsestään ja opiskeluista ruotsiksi ja vaikka olin ihan varma, että rimaa hipoen meni tämäkin, niin opettajan mukaan oli lähes kiitettävän arvoinen suoritus. Muillakin oli kaiketi mennyt yllättävän hyvin. Toinen paha paikka tälle keväälle on tosiaan ollut se lääkelaskujen tentti, josta oon tainnut jo monet kerrat blogissakin avautua. Yllättäen olin sen tosiaan päässytkin läpi, vaikka muistan vielä miten sekin oli kyllä mennä hylsyyn laskuvirheen vuoksi, jonka onneksi huomasin ja korjasin kuitenkin vielä ennen tentin palauttamista.

Jos muilla alkoikin loma, niin itelläni on tämä opiskelutahti semmoinen, että katsotaan sitten elokuussa, jos ehtisi vähän huilata. Lähden tästä heti jatkamaan toiseen harjoitteluun ja kaksi kurssia on kesäopintojakin suunnitelmissa tehdä. Mahdollisesti juhannuksen jälkeen vielä jos jotain töitä saisi, niin tiukka tahti on taas taattu. Nyt kuitenkin aijon jopa kaksi päivää olla miettimättä opiskeluja ja keskityn nyt vaan lepäämiseen ja omiin harrastuksiin, jotka nekin on jääneet ihan paitsioon kevään aikana. Jos tämän bloginkin saisi jälleen vähän aktiivisemmaksi...

Jäähyväiset vuodelle 2016

Kulunut vuosi on ollut melkoinen vastakohtien vuosi. Viime vuoden loppupuolella muistan selvästi ajatelleeni, että en jaksaisi enää toista samanlaista vuotta samana toistuvine asioineen. Ajatuksena oli jo tuolloin jollakin tavalla jatkaa opiskeluja, vaikka en ehkä tuossa vaiheessa ollutkaan 100% varma hakevani kouluun sisään (saatikka sinne pääseväni) vielä tulevalle vuodelle. Paljon kuitenkin tapahtui vuoden 2016 aikana. Saavutin elämässäni omia tavoitteitani ja eteen tuli asioita, joita en edes villeimmissä unissani voinut kuvitella kokevani.

Vuosi 2016 on ollut ylä- ja alamäkeä. Olen tavannut mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia ja ennen kaikkea, vanhoja tuttuja... Osa ihmisistä on jäänyt pysyvästi elämään, osan ollessa pelkkiä nopeita kohtaamisia. Vuoden aikana olen kokenut varmasti kaikki ihmiselämän tunteen kirjot. Olen ollut pohjattoman surullinen ja äärettömän onnellinen. Olen tuntenut ahdistusta, epätoivoa, pelkoa, raivoa, vihaa - toivoa, helpotusta, iloa, onnea, rakkautta. Välillä on mennyt liian lujaa - sitten taas on olen rauhoittunut. Olen tehnyt paljon harkintoja sekä suuria, lopullisia päätöksiä. Toisaalta olen välillä antanut virran viedä mukanaan luottaen vain intuitioon. Olen vetäytynyt, olen ollut utelias. Olen astunut kauas pois omasta kuplastani, oppinut paljon itsestäni ja muista, ja oppiminen jatkuu edelleen.

En kuulemma ole sama ihminen, kuin viisi vuotta sitten. Vaikka kyseinen lausahdus olikin ehkä tarkoitettu loukkaukseksi, minulle se oli suuri kohteliaisuus, En todellakaan ole edes se sama ihminen, joka olin vuosi sitten. Tuntuu, että kuluvan vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä ainakin metrin henkisesti, jos se ei fyysiseen olemukseen olekaan vaikuttanut. Kuitenkin on ollut jopa lohduttavaa kuulla, että minussa on kuitenkin olemassa edelleen samoja asioita kuin kymmenen vuotta sitten.

Vähän aikaa sitten olin hyvin skeptinen sen suhteen, että voisiko loppuvuodesta koitua mitään hyvää vai kaatuuko vain lisää ongelmia päälle. Vaati hieman itsetutkiskelua ja uskallustakin, mutta se kannatti. Vuoden viimeinen kuukausi on ollut ihana kuukausi.

Vuoden 2016 voin päättää tyytyväisenä ja todeta, 

että se on ollut paras vuosi. ♥

Hyvää Uutta Vuotta!

Lasten kanssa ravintolassa

Viime päivinä on taas saanut some kuohua, kun lapsiperheitä koskevista asioista on uutisoitu. Tällä kertaa aiheena on ollut lapset ravintolassa - tai ennemminkin se, että aina lapsia ei huolita joka ravintolaan (Ylen uutinen aiheesta). Ymmärrän kyllä kuohunnan, varmasti itseäkin harmittais, jos yrittäisin lasten kanssa mennä johonkin syömään ja ovella käännytettäisiin pois ilman ennakkovaroitusta. Toisaalta tämä sopii suomalaiseen jäyhään kulttuuriin vallan mainiosti. Kokemusta on Etelä-Euroopasta, jossa on aivan tavallista, että koko perhe lapset mukaan lukien kokoontuu ravintolaan syömään illallista kello kahdeksan jälkeen illalla, ja ravintolassa vietetään hyvinkin pari tuntia. Tässä vaiheessa suomalaiset pirjopetterit on olleet jo hyvän tovin vällyjen alla kaurapuurot nassussaan. Ei Suomessa ole sellaista ravintolakulttuuria, joka Etelä-Euroopassa on. Tuollainen vaatisi radikaalimpia muutoksia ihan yhteiskunnan perustasolta lähtien.

Silti mieleen tuli heti muutama tuttava, jotka varmasti ovat asian kanssa samaa mieltä ja oikein arvasin, kun Facebookin uutisvirrasta tuli saman tien vastaan asiaa puoltava kommenttiketju. Ymmärrän siis myös tosi hyvin sen, että jos pariskunta lähtee ravintolaan viettämään romanttista iltaa, jollaista heille ei välttämättä ole suotu kuukausiin (vuosiin?), niin ensimmäisenä ei jaksaisi kuunnella lasten kitinää siitä, onko ketsuppia ruuassa liikaa vai liian vähän.

Itse en mitään fine diningia ole harrastanut (miten ehtisinkään?), eli en siis myöskään veisi omia lapsiani ravintolaan, jonka konsepti on tarkoitettu nimenomaan tällaiselle siistimmälle ruokailulle (ei siis niin, että siellä ranskanperunat ja porkkananpalat lentelevät pitkin lattioita ja maitomukin koko sisältö läikkyy pöydälle. Ne muutamat kerrat, mitä ollaan ulkona syöty, niin on käyty nimenomaan ns. pikaruokapaikoissa - koska pikana se ruokailu on väistämättä suoritettava. Tuore esimerkki minulta löytyy eiliseltä, kun käytiin vähän elämys- ja ostosreissulla Ideaparkissa. Reissu venähti sen verran, että sekä itsellä että lapsilla alkoi olla puolenpäivän jälkeen nälkä ja kun ties monennetta kertaa kyselin Sn mielipidettä siitä, syötäisiinkö me siellä kaupoilla jotain, keksi hän yhtäkkiä haluavansa jonkun samanlaisen leivän, mitä näki "vauvan" syövän eräässä ravintolassa. Viime kerrasta viisastunena tiesin, että leipä taitaisi jäädä hyvinkin syömättä, ja koska itselläkin oli nälkä niin laskeskelin, että ihan varmasti pärjättäisiin kaikki, jos ostettaisiin vaan yksi pitsa ja jaettaisiin se meidän kolmen kesken.

Itse paikan valintakaan ei sujunut kovin hyvin, koska lapsi ei aluksi ollenkaan suostunut minun ehdotukseeni pitseriasta vaan halusi paikkaan, jossa on kiipeilyteline (nyt sen enempää näiden paikkojen nimiä mainitsematta). Lupasin hänen nyt sinne mennä sen aikaa, kun itse pähkäilin, mitä syötäisiin, mutta arvelin, että ei meistä kukaan kuitenkaan jaksaisi syödä kovinkaan paljon, eli buffet oli ihan no-no. Kun viimein sain Sn houkuteltua pois sieltä kiipeilypaikasta ja maaniteltua vielä sen verran, että tämä suostui ylipäätänsä syömään (!), niin istuttiin erääseen pitseriaan. Pöydän valinta olisi pitänyt taktikoida tarkkaan ensin myös, istahdettiin tyyliin ensimmäiseen ja kun olin laittamassa sen ääreen syöttötuolia Rlle, niin tajusin, että ei tulisi onnistumaan. Mutta neiti kolmeveepä ei suostunut vaihtamaan pöytää, eli minun oli istuttava Rn kanssa penkeille niin, että pönkkäsin jo parasta aikaa selkänojalle kiipeilevän lapsen kulkuväylän toisesta sivusta. Juuri kun olin itse saanut ahterini alas, niin S päätti haluta cokista ja tämän kerran en jaksanut ajatella parempiakaan vaihtoehtoja, vaan hänelle sen kävin ostamassa. Totta kai R myös halusi siitä maistaa, se onneksi hoitui suurempia protesteja Sn puolelta (pieni vastaansanominen kuitenkin).

Kun pitsa sitten saapui, paloittelin siitä siististi pieniä käteen sopivia paloja meidän kahdelle lapselle. S alkoi syömään innokkaasti ja lopputuloksena taisi syödä yhden kokonaisen palan eli noin 1/8 pitsasta. Sen sijaan R suostui maistamaan ehkä kolme oman kätensä kokoista palaa ja yritti loppuja tunkea minun suuhun.

Itse tässä kaiken ohella yritin myös syödä, toimien siis edelleen pönkkänä siinä sivussa, että R ei kiipeilyiltään tippuisi alas. Toinen vinkeily oli yrittää kiivetä pöydän päälle. Lopulta nostin Rn syliini. Siinä hän viihtyi kaksi sekunttia, kunnes alkoi kiemurtelu. Pitsaa oli tässä vaiheessa vissiin vielä puolikas jäljellä. S lopetti syömisen ja halusi tulla pöydän alta minun puolelle istumaan. R vänkäsi ja kiemurteli edelleen, joten nostin hänet ostoskärryihin istumaan kun käsivoimat ei enää riittänyt tätä pitämään aloillaan. Tästä S keksi uuden idean, koska halusi jo pois ja itsenäisesti lähti työntämään Ra ostoskärryissä pois pitseriasta. Sen verran sukkelaan meni, että ehtivät jo hyvinkin oven ulkopuolelle ennen kuin sain kiinni ja palautettua sisään, jossa odotti vielä 1/4 pitsasta. S ilmoitti haluavansa jo pois, tai sittenkin kiipeilemään ja sanoinkin sitten, että voi mennä kiipeilemään ja tulen kohta perästä, samalla meidän tavaroita mukaan pakkaillen.

Pitsasta jäi pieni palanen syömättä, kun ei itselläkään enää maha vetänyt yhtään ja R vain puisteli päätään, kun yritin vielä kerran hänelle tarjota. Löysin Sn kiipeilypaikalta, josta hän onneksi suostui pois lähtemään "vain" muutaman kehotuksen jälkeen.

Meidän onneksi tässä "ravintolassa" ei ollut kuin pari muuta asiakasta samaan aikaan ja hekin muutama rivi takana päin, mutta kyllä kävi tuon meidän pikavisiitin aikana monta kertaa mielessä, että on tämä ihmisistä varmasti ihan hirveää katsottavaa. Sääliksi olisi käynyt paremmassa paikassa heitä, jotka olisi meidän kanssa joutuneet ruokailemaan samaan aikaan!

Psyyken merkitys hyvinvointiin

Koin tässä vast'ikään valaistumisen hetken (= yksi niistä lukuisista). Muutamana viime päivänä olen saanut useammalta eri taholta kommenttia siitä, olenko laihtunut. Hieman hämilläni olen ollut, en sen suhteen, että ulkonäköä näin kommentoidaan (minun puolesta saa kommentoida) vaan lähinnä siitä, mitä on tapahtunut, kun en juurikaan ole mitään toiminnassani muuttanut. Eikä siis niin, että pelkästään laihtunut, vaan yleensäkin ulkoista olemusta on kehuttu hyväksi. En tiedä, omaan silmään näytän vaan ryytyneeltä ja väsyneeltä vaan ehkäpä sittenkin se sisäinen olotila välittyy myös ulos päin? Ei nimittäin se vaa'an lukema niin paljon ole muuttunut - vaikka ilokseni voin todeta, että suunta on kuitenkin koko ajan alas päin ja tällä hetkellä olen tasolla (hieman) ennen raskautta!

Vaikka paljonhan on muuttunut viime vuosina. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että takana on onnistunut laihdutus, 1. raskaus, ensimmäiset raskauskilot, onnistunut laihdutus (klik: Miinus kaksikymmentä), 2. raskaus, toiset raskauskilot, laihtumista (ihanan esimerkillistä jojoilua.. ) ja sitten painon putoaminen stoppasi. Tarkemmin sanoen jossakin tuolla vuodenvaihteen tienoilla puntari pysähtyi eikä sen jälkeen ole vaa'an lukemissa tapahtunut muuta kuin heilumista kahden kilon sisällä ylös ja alas. Jossakin toisen blogin vastaavassa postauksessa pohdittiin samaa ja mietittiin, voiko imetyksellä olla osansa asiassa. Toisaalta elimistö varmasti pyrkii pitämään tiukasti kiinni rasvavarastoistaan - toisaalta kun tiedän, että imetyksestä huolimatta paino kyllä on minullakin pudonnut (ja: ehkä juuri tiuhasti imetyksestä johtuen!) niin ei sekään oikein selitä kaikkea.

Ei sillä, että varsinaisesti olen mitään yrittänyt laihduttaa - mitään dieettiä tai muutakaan en todellakaan ole aloittanut missään vaiheessa. Sen sijaan olen kyllä muuttanut ja korjaillut (ainakin välillä...) omia ruokailutottumuksia terveellisempään suuntaan ja liikkunut ahkerasti. Etenkin kesällä tuli käveltyä ja samalla juostua melkein päivittäin useita kilometrejä. Ehkä vastapainoksi se päivittäinen jäätelödieetti (hah! oonhan minä ollut sittenkin jollakin dieetillä ;P ) teki tehtävänsä... Tai sitten liikunta ei ollut vaan mitenkään tarpeeksi tehokasta (ei tuota aikaa silti muuhunkaan riittänyt, parempi tuokin kuin ei mitään).

Jos kuitenkin vielä pohditaan asiaa syvemmin, niin vuodenvaihteen jälkeen on elämässä tapahtunut ihan hirveästi stressaavia asioita. Alotin tammikuussa nämä opiskelut ja aika äkkiä homma kääntyi siihen, että opiskeluaikaa minulla oli aamuisin klo 5-7 eli sen ajan, mitä lapset aamulla nukkui (jos nukkui). Unen merkitystä ei kyllä voi väheksyä ja kait sitä sitten on ollut välillä aika väsynyt kun tuntuu, ettei keväästä muista juuri mitään. Opiskelun päälle alkoi sitten kasaantumaan muitakin ongelmia, tässä vaiheessa tuskin yllätyksenä tulee se, että parisuhdeasiat (tai ne rippeet) alkoi mennä päin sitä ittiään ja nopeasti menikin. Kesän lopulla tajusin, että oon jo pitkään ollut todella ahdistunut, mikä oli vaan yksi syy lisää siihen päälle, että oli vaan lähdettävä omille teille.

Nopeasti se oma olo onkin sitten kohentunut ja kaiken tuon jälkeen ollut pääasiassa huojentunut ja asenne se, että ylös päin ollaan matkalla. Nyt kun energiaa ei mene sellaisten asioiden setvimiseen, mitkä on aivan turhia ja tuulesta temmattuja, ja yleisilmapiiri kotona on rauhoittnut ja seesteinen, niin itsellä on kyllä virtaa riittänyt ihan eri lailla moneen juttuun. Pitkästä aikaa olen esimerkiksi innostunut juoksemisesta ja useamman kerran aikataulun salliessa oon käynytkin jo juoksemassa. Lisäksi hommasin sen salikortin (joka tosin aktivoituu vasta muutaman viikon päästä) ja olen käynyt pari kertaa salilla. Okei, en ehkä muista ja ehdi syödä aina (agendalla on säännöllisen ruokailurytmin kehittäminen...), mutta senkin vuoksi se mitä syön, niin on todellakin terveellisempään päin, kun päivisin saan päättää ihan itsekseni, mitä syön ja millaista ruokaa teen. Varsinkin koulupäivinä satsaus kouluruokalan lounaaseen on varmasti ollut askel parempaan.

Niinpä kaiken tämän päälle tajusin, että kaikki se stressi ja ahdistus, joka sieltä vuodenvaihteen tienoilta (tai ehkäpä jo aiemmin) on seurannut mukana, on varmasti vaikuttanut myös fyysiseen olotilaan ja siihen, että ei vaan ole keholta ja elimistöltä irronnut yhtään ylimääräistä energiaa kadotettavaksi. Kun taas nyt, kun kaiken maailman mielihyvähormonit on ihan selkeästi aktivoituneet ja olotila on pirteä ja positiivinen, niin ei tarvita paljoakaan, että pienelläkin liikunnalla ja ruokavalion kääntymisellä entistäkin terveellisemmäksi (= kasvispainotteiseksi) on ollut vaikutusta koko ulkoiseen olemukseen ja hyvään olotilaan.

Hyvinvointi kun käsittää sekä sen psyykkisen että fyysisen hyvinvoinnin eli kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin tarvitaan molemmat. Jos mieli reistaa ja olo ahdistaa, voi liikunnalla ja muulla tekemisellä oloa toki kohentaa, mutta jos henkisesti käy ylikierroksilla, niin pahimmassa tapauksessa turha rehkiminen alkaa kyllä syömään ittiään. Ihminen on kuitenkin osiensa summa ja omasta sydämestään - sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti - kannattaa pitää huolta. ♥

Sukupuoli(ttuneisuude)sta

Some ja keskustelupalstat täyttyi tällä viikolla tämän NYT-liitteen uutisen jälkeen: Suomen peruskouluihin on tulossa tasa-arvosuunnitelma, jonka mukaan kouluissa ja päiväkodeissa lapset kasvatetaan sukupuolisensitiivisesti eli sukupuolitietoisesti. He, jotka eivät uutista tai tasa-arvosuunnitelmaan perustuvaa tasa-arvo-opasta lukeneet, riensivät sanomaan, että enää ei saa sanoa tyttöjä tytöiksi eikä poikia pojiksi. Kärkkäimpien kommmenttien ja provojen mukaan nyt lapsista kasvatetaan sukupuolettomia, naisista tulee miehiä ja miehistä naisia, ja koko maailma menee sekaisin.

Hesarin klikkiotsikko oli rakennettu raflaavasti ja siinä se onnistui. Itselläkin meni välittömästi tunteisiin, ja se kirvoitti tämänkin tekstin. Olen itsekin tätä postausta muokannut siitä alkuperäisestä sen jälkeen, kun viitsin tutustua tuohon suunnitelmaan ja oppaaseen. Samalla tuli tutustuttua muutenkin aiheen piiriltä mielenkiintoisiin tutkimuksiin ja julkaisuihin ja tästä aiheesta saisin vaikka kokonaisen oman blogin pystyyn (niillä postausideoilla, mitä jatkuvasti opiskellessa saan, kohta täytyy harkitakin). Koitin kuitenkin lähestyä aihetta omakohtaisilla esimerkeillä ja mietteillä, ettei ihan luennoksi mene.

Mistä siinä suunnitelmassa oikeasti on kysymys?  Tasa-arvosuunnitelmassa ei sanota, että tytöt eivät saisi olla enää tyttöjä tai pojat poikia.Opetussuunnitelmassa sana "sukupuolineutraali" on korvattu sanalla "sukupuolitietoinen". Tämmöisillä palikka-aivoilla kuin minullakin on, koko ajatus tuntuu lähtökohtaisesti lähes vastakohdalta - ensin sukupuolet unohdettin, nytkö niistä pitäisi olla tietoinen - mutta ei kuitenkaan saa luokitella sukupuolien mukaan? Hämmentävää. Ohjelmassa kuitenkin täsmennetään, että tarkoitus on purkaa sukupuolistereotypioita. Lähtökohtaisesti on hyvä, että tuollainen kaikkia sitova opas on ja että sen tarkoitus on nimenomaan kaikkia koskeva tasa-arvo. Osalta tuon uutisen, tai pelkästään sen otsikon nähtyään saattoikin mennä koko jutun pointti ihan ohi. Toisin sanoin muotoiltuna kyseessähän on lapsilähtöinen kasvatus - kohdataan jokainen lapsi yksilönä.

"Kukaan ei ole sanonut, ettei poikia saisi kutsua pojiksi, eikä opetushallitus voisi tällaista säätääkään. Opas on virikemateriaalia, jota voi käyttää, jos kouluilla ja opettajilla ei ole omia ajatuksia aiheesta, kertoo opetusneuvos Satu Elo Opetushallituksesta STT:lle." Kaleva.

Miten tämä sukupuolitietoisuus (tai tietämättömyys) ilmenee nykymaailmassa? Asenteiden tasolla törmää päivittäin erilaisiin, varsin ristiriitaisiin käsityksiin sukupuolista ja niiden eroista. Siitä huolimatta, että elämme hyvin länsimaalaisessa kulttuurissa ja Suomi on yksi tasa-arvoasioiden edelläkävijä, on silti sukupuolten välillä asenteellisia JA rakenteellisia eroja, isoja ja pieniä. Omakohtaisena esimerkkinä voin sanoa, että eipä tuolla raksatyömailla ole juuri naishenkilöitä näkynyt, ja meidän noin 30-henkisestä opiskelijaryhmästä ei yksikään ole mies. Monet harrastuspaikat on sukupuolittuneet. Ei Snkaan kolmivuotiaiden tanssiryhmässä ole yhtään poikaa. Pari viikkoa takaperin kuuntelin radiosta järkyttävää selostusta siitä, miten heppapoikia kiusataan jopa fyysisen väkivallan muodoin! Asenteita, mutta myös syviä rakenteellisia ongelmia joiden purkamiseen olisi hyvä löytää keinoja.

Vaatetus määrittää edelleen hirveän vahvasti sukupuolta, vaikka nykynaiset saavatkin vapaasti pukeutua jo housuihin. Ei tarvitse mennä kauaakaan taakse päin historiassa, että naisen ainoa hyväksytty asu oli mekko tai hame. Eräässä ompeluryhmän keskustelussa kysyttiin, voiko pojille tehdä legginssit? 95% vastaajista oli sitä mieltä, että kyllä voi. Pieni osa sanoi, että ei sellaisenaan, mutta jollakin muunnoksella niin, että ne ei varsinaisesti näytä legginsseiltä vaan housuilta. 1% oli sitä mieltä, että ei missään nimessä ikinä laittaisi pojalle legginssejä eikä varsinkaan sukkahousuja. Tämä keskustelu tuli taas mieleeni, kun äsken viikkasin pyykkejä vaatekaappiin. Rlle lajittelin koriin sievästi sekaisin pinkkejä ja rusetillisia sukkahousuja, jotka on jääneet Slta pieneksi ja sopii nyt hänelle. Tai viime viikolla eräässä kerhossa, eräs äiti (terveisiä vaan, jos satut lukemaan :) sanoi ihasteluuni pojan uudesta hienosta takista, että se on hänen isosiskonsa vanha takki, kun ei muuta nyt sattunut löytymään. Vastaukseksi kerroin, että meillä kyllä on Rlla Sn vanha pinkki ulkopuku. En ala parin kuukauden vuoksi uutta hankkimaan, kun eihän nämä lapset itse sen värin päälle ymmärrä. Tästä taas päästään parin viikon takaiseen tapahtumaan, kun lasten isä sanoi hankkineensa erältä tuttavaltaan Slle uuden ulkoilupuvun. Ihmettelyyni siitä, miksi ihmeessä, hän selitti, että ainakin se on pinkki - ei Sn tarvitse liikkua poikien puvussa. Puvussa, jonka ostin kirppikseltä vuosi sitten ajatuksella ostaa joku väri, joka sopisi myöhemmin myös Rlle, ja löysin harmaa-turkoosin puvun. Vastaukseksi pidinkin lyhyen monologin siitä, millä ihmeen perusteella hän väittää sinistä poikien väriksi varsinkin, kun Slla on myös sinisiä mekkoja. (En saanut tähän vastausta). No onpa kuitenkin useammin kuin kerran tultu minulle kommentoimaan, että tämä isompi on varmaankin poika ja pienempi tyttö. Ihan vain vaatteiden värin perusteella.

Olen kyllä myös nähnyt ompeluryhmässä ihania pinkkejä poikien mekkoja, joita lapset siis itse ovat pyytäneet. Mutta toki omassakin vaatekaapissa äkkää kyllä heti, mikä hylly on Rn vaatteille ja mikä taas Slle. Sitä pinkin ja sinisen vallitsevuutta eri hyllyillä ei näköjään voi välttää, vaikka miten koittaisikin pysytellä värineutraalina. Kauppojen vaateosastolla olen muutaman kerran törmännyt ongelmaan: Miksi täällä on näin vähän valikoimaa lastenvaatteissa? Käännähdys ja kiertely muutaman vaaterekin ympärillä: Ahaa, täällä onkin jaoteltu pipot/hanskat/sukkahousut/alusvaatteet tyttöjen ja poikien vaatteisiin eri osastoille- siis värin perusteella punaisiin ja sinisiin - kun itse olin etsimässä mahdollisimman neutraaleja värejä taas siitä näkökulmasta, että meillä samaa vaatetta käyttää molemmat sukupuolet. Siispä olen valinnut väreistä ne, jotka omaa silmää eniten miellyttää ja sillä hetkellä se voi olla ihan yhtä hyvin sininen kuin pinkki - ei kaksivuotias osaa vielä määrittää omia värimieltymyksiään.

Lasten suusta ei juurikaan vielä ole tullut asioita, jotka olisi liitetty varsinaisesti sukupuoleen. Vaikkakin eräässä Sn suosikkileffassa, Risto Räppääjä ja Viilea Venla, hyvin painokkaasti sanotaan, että "Nää on tyttöjen juttuja" ja kyllä S on tuon lauseen toistanut hyvin painokkaasti useamman kerran. Luulenpa kuitenkin, että vailla sen suurempaa ymmärrystä sen varsinaisesta merkityksestä. Mutta kyllä hänkin on jo alkanut omaksumaan ympäristön kulttuurinormeista asioita sitä mukaa, mitä hän muiden käyttäytymisestä oppii. Kyllä edelleen tytöille suunnataan niitä prinsessajuttuja ja pojille taistelujuttuja - vaikka viimeksi eilen illalla S halusi alkaa taistelemaan, kuten ilmeisesti muutama poika hänen ryhmässään. ;)

Missä vaiheessa sitten lapsi huomaa sukupuolien välillä olevat erot? Kyllä parivuotias alkaa jo miettimään ihmisten fyysisiä ominaisuuksia ja näiden erojen pohtiminen on luontaista oman identiteetin ja seksuaalisuuden määrittelyssä. Sukupuolierojen pohtiminen kuuluu lapsen seksuaaliterveyden piiriin. (Tästä aiheesta kannattaa tutustua esim. Raisa Cacciatoren sivustoon sekä tähän kirjallisuuskatsaukseen.) Varsinkin me kun harrastetaan uimista, on tämä asia herättänyt jo jonkin verran pohdiskelua - miksi joku kaveri menee uimahallissa tuonne toiseen pukuhuoneeseen? Olen selittänyt, että se on isien, setien ja poikien puoli. Hämmentävää tuleekin sitten, kun ns. tyttöjen puolella onkin (äidin/mummon) mukana joku poika, tai kun joku tyttö meneekin isän/papan kanssa poikien puolelle. Viimeksi juurikin viime kerralla uimahallissa tämä asia herätti kysymyksiä ja kävinkin siinä itse myös miettimään, että kun on ihmisiä, jotka kovasti ajaa sukupuolettomuutta, että kuinka he sitten suhtautuvat tähän pukuhuoneasiaan - tulisiko kaikille olla yhteinen pukuhuone ja suihkutilat sukupuoleen katsomatta? Miksi jo lapsille opetetaan, että tyttöjen täytyy pukeutua koko ylävartalon peittävään uimapukuun, mutta pojat tarvitsevat vain uimahousut? Olisiko sukupuolettoman kulttuurin mukaista, että kaikki pukeutuisivat vain uimahousuihin? Tai miksi ylipäänsä pukeutua ollenkaan, lämmön kannalta kun uimahousutkaan eivät ole mikään pakko.

Kouluissa ja varhaiskasvatuspuolella ohjeistuksen tarkoitus oli osoittaa, että tytöt voivat leikkiä autoilla, olla hyviä matematiikassa ja pelata palloa ihan siinä missä pojatkin saavat leikkiä nukeilla, tykätä äidinkielestä ja vaikkapa ommella, jos he siitä ovat kiinnostuneita. Lasta ohjataan kohti hänen omia mielenkiintonsa kohteita - jos poika haluaa leikkiä vain autolla ja tyttö nukeilla, niin sekin on fine, ei ketään myöskään arvitse pakottaa pois niistä oman sukupuolensa stereotypiosta.

Entä sitten ne kulttuurierot? Suomalaisessa kulttuurissa kun on perinteisesti aika häilyvät rajat olleet sukupuolten välisessä kanssakäymisessä. Vaikka melko patriarkaalisesta yhteiskunnasta voi meilläkin puhua, on monet seikat historian saatossa johtaneet siihen, miksi yhteiskuntamme on kuitenkin kehittynyt niin, että naisilla on (lähes) yhtä paljon valtaa kuin miehillä. Suomen kouluissa tasa-arvokasvatus on mielestäni toiminut hyvin jo omilta kouluajoiltani enkä kyllä muista tulleeni syrjityksi pelkän sukupuoleni perusteella. Ehkä nyt kaivataan enemmän sitä terottamista, varsinkin kun maailma kansainvälistyy, että Suomessakin nainen voi olla presidentti eikä äidin tarvitse olla se, joka jää lasten kanssa kotiin työ- ja elastusvastuun jäädessä isälle.

Sitten on vielä se kuilu sukupolvien välissä. Joillekin iäkkäille ihmisille voi olla selkärankaan iskostettu se, että toisen sukupuolen seurassa nyt vain on tiettyjä käyttäytymissääntöjä, kuten että herrasmies avaa oven naiselle. Monet eivät ymmärrä ollenkaan sitä pahastumisen määrää, joka seuraa siitä, kun he kutsuvat nuorempaa naista tytöksi - voihan olla, että joku iäkkäämpi nainen on vähän mielissäänkin siitä, että kun häntä nyt näin tytötellään? Kun taas nuoremman sukupolven naiset ottavat tämän suurena henkilökohtaisena loukkauksena ja kiusaamisena sen suhteen, kuinka heidät näin poljetaan lapsen tasolle osoittaen, ettei henkilöllä ole minkäännäköistä osaamista, kykyjä tai muutenkaan tasavertaisia ominaisuuksia tytöttelijän kanssa. Tai ihan yhtä lailla "pojattelijan". Tai millä tahansa muulla kuin omalla nimellä puhuteltuna, kun asiayhteyteen vedetääna arvohierarkia. Nykynuorisolle tällaisia asioita ei tulevaisuudessa ehkä tule edes vastaan. Henkilöä kutsutaan hänen oikealla nimellään, yksilöinä, ja piste.


Voisin kirjoittaa aiheesta kilometrin mittaisen jutun, mutta lopetetaan nyt tähän. Sen sijaan lukijat voi kyllä jatkaa ajatuksia kommenttiboksiin.


Linkkivinkkejä aiheesta ja sen vierestä:

Nyt.fi 18.10.2016 Kouluissa ei pitäisi enää turhaan puhutella ihmisiä tyttöinä ja poikina
Kaleva 18.10.2016: Väärinymmärrys aiheutti nettimyrskyn koulujen tasa-arvo-ohjeesta
Sexpo: Opetushallituksen tasa-arvo-oppaan arvostelu on aiheetonta
Tohtori.fi: Tyttöjen ja poikien kehityserot
T. Kuokkanen, Sukupuoliarkeologia, Muinaistutkija 1/2008.

Imetysviikko (Osa kestävää kehitystä)

Kansainvälistä imetysviikkoa vietetään elokuussa, mutta Pohjoismaissa on oma imetysviikkonsa 17.-23.10. (viikko 42) - toisin sanoen, Suomessa on kaksi imetysviikkoa. Tänä vuonna imetysviikon teemana on kestävä kehitys.

Sen lisäksi, että äidinmaito on parasta ravintoa lapselle, kehittäen mm. vauvan luonnollista puolustuskykyä (=vastustuskykyä) ja sisältäen kaikki hänen tarvitsemansa ravintoaineet kasvuun, se myös säästää perheeltä pitkän pennin (vrt. korvikkeet), eikä kuormita ympäristöä (vrt. muu ravinto). Suomessa suositus on imettää 4-6 kuukautta - toisin sanoen terveille vauvoille suositellaan kuuden kuukauden täysimetystä ja lisäruokien aloittamista noin puolen vuoden iässä pieninä makuannoksina. Osittaisimetystä suositellaan muiden ruokien ohella 12 kk ikään saakka ja mielellään pitempäänkin.

Oma imetyshistoriani pähkinänkuoressa: En tiennyt imetyksestä juuri mitään ennen ensimmäistä omaa lastani. Monessa suhteessa olen oppinut kantapään kautta ja vielä toisenkin lapsen kohdalla oli osa imetysasioista vielä täysin luulon varassa. Oma kokemus + muiden kokemukset ja vinkit ovat omaa imetyshaluani lisänneet ja olen nykyään vahvasti imetysmyönteinen - en kuitenkaan imetysfanaatikko. Ensimmäistä lasta täysimetin 5,5 kuukautta (tämä oli katketa silkkaan tietämättömyyteen, mutta lapsi tiesi paremmin sen, että ei halunnut syödä vielä soseita 4 kk iässä), yöimetys lopetettiin 1v 4 kk (= tulin raskaaksi), imetys loppui lapsentahtisesti 1 v 9 kk. Toista täysimetin 5kk 30 pv ja edelleen osittaisimetän, myös öisin, nyt 1 v 3 kk ikäistä lasta. Itselleni imetyksestä on tullut niin sydämen asia, että jo se saa kirjoittamaan näin tärkeästä aiheesta.

Kun nyt tässä kerran kirjoitan, niin otollinen tilaisuus oikaista samalla muutama yleisempi myytti imetyksestä  ja vähän imetysfaktaa:

Imetyksestä hyötyy sekä äiti, että lapsi. Sen lisäksi, että rintamaito on biologisesti kehittynyt vastaamaan vastasyntyneen vauvan ravitsemuksellisia tarpeita, ihan tutkitusti siitä on hyötyä myös äidille mm. vähentäen riskiä sairastua rintasyöpään. Puhumattakaan niistä hormoneista - mm. endorfiineista ja muista mielihyvää tuottavista hormoneista, joita äiti saa vuorovaikutuksessa vauvan kanssa. Osalla hormoneista voi toki olla ikävätkin vaikutuksensa, esim. D-MER, joka saattaa aiheuttaa negatiivisia ja ahdistuneita tuntemuksia imetystä ennen ja sen aikana.

Maito ei lopu yhtäkkiä. Ei, jos olet perusterve äiti, eikä sinulla siis ole todettu harvinaista sairautta, joka jollain tapaa estäisi maidontuotannon rintarauhasissa. Vauvan itku tai hulinointi ei merkkaa sitä, että maitoa ei tulisi ollenkaan, vaan yleensä kyse on maidon "lisätilauksesta", joka ajoittuu vauvan tiettyihin kasvukausiin. Yksinkertaistaen, vauvan tiheä rinnan imeminen antaa niille signaalin tuottaa lisää maitoa ja tämä tapahtuu muutaman päivän viiveellä. Yksi "hulinakausi" ajoittuu neljän kuukauden ikään, jolloin virheellisesti saatetaan ajatella vauvan tarvitsevan lisämaitoa, vellejä tai ruokia. Vauva ei myöskään tarvitse vettä, vaan maidon neste riittää kyllä - vesi vain vie tilaa ravinteikkaammalta aineelta. Pahimmassa tapauksessa lapsen suolisto menee pilalle liian aikaisin aloitetun ruuan vuoksi ja siksi olisi hyvä, jos lisäruokien aloittamisesta voisi keskustella ensin vaikkapa neuvolassa terveydenhoitajan kanssa.

Maito ei koskaan muutu sokerilitkuksi. Ns. vanhan kansan uskomusten mukaan maidosta ei ole enää tietyn ajan jälkeen mitään ravitsemuksellista hyötyä. Tämä uskomus saattaa olla peräisin suoraan lehmien maidontuotannosta. Ihmislapsella maidon kysyntä vastaa sen määrää ja maito täyttää lapsen ravitsemukselliset tarpeet tämän iän mukaisesti. Syystäkin kehitysmaiden imetyssuositus on 2-vuotiaaksi ja sitä kauemminkin on suositeltavaa imettää. Suomessa nuo ravitsemukselliset arvot eivät ole sen vähempiarvoiset, vaikka muutakin ravintoa meillä toki on saatavissa. Itse ajattelen näin, että rintamaito on lapsen superfoodia parhaimmillaan ja varsinkin näin flunssakautena ei lapsi voisi parempaa lääkettä saada, kuin rintamaito.

1v 2kk ikäisen maito

Usein ajatellaan, että lapsen ei tarvitsisi myöskään juoda maitoa öisin. Tässä asiassa jokainen perhe tehkööt omat ratkaisunsa omien kykyjensä ja voimavarojensa mukaan. Omaksi parhaakseni olen nähnyt sen, että vauva / lapsi nukkuu vieressäni joko "sivuvaunussa" (= pinnasänky sijoitettuna toinen laita avoinna omassa sängyssä kiinni), josta vauvan saa puoliunessa kopattua rinnalle ja molempien unet jatkuu. Itse olen kyllä hyvä nukkuja ja lukuunottamatta noin kahta ensimmäistä imetysviikkoa, jollon rintoja särki ja hormonit myllersivät yöt läpi, olen nukkunut kuin tukki vauva tissiä imien. Kuitenkin äidin oksitosiinitasot on öisin äidin rentoutuessa korkeimmillaan, eli maitoa tulee enemmän ja se on ravinteikkaampaa.

Äidinmaito ei myöskään aiheuta hampaiden reikiintymistä. Ei edes yöaikaan. Maidon sisältämä sokeri on maitosokeria eli laktoosia, joka ei yksinomaan aiheuta hampaiden reikiintymistä sillä reikiintymistä aiheuttava bakteeri ei osaa käyttää laktoosia niin hyvin hyödykseen, kuin esim. bakteeria. Päinvastoin äidinmaidossa on antibakteerisia ominaisuuksia (esim. laktoferriini), jotka tappavat bakteereita, myös suussa. Jos kuitenkin esim. lapsen ravinto sisältää paljon muuta sokeria. hampaita ei pestä, ja hampaiden reikiintymiselle on otolliset perintötekijät, niin reikiintymistä voi syntyä - mutta imetyksestä se ei johdu. (Lue lisää imetys.fi -sivuilta!)


Ja myös osittaisimetys ja pullosta annettu äidinmaito on imetystä! Pisarakin äidinmaitoa on lapsen parhaaksi. Eikä loppupeleissä se, saako lapsi ravinnon rinnasta, pullosta vai korvikkeesta, ole hyvän äidin mittari, kunhan lapsi on terve ja voi hyvin!


22.10.2016 Oulun seudulla järjestetään Imetystori-tapahtuma Kempeleessä. 
"Imetystori -tapahtuma kauppakeskus Zeppeliinissä la 22.10 klo 11-13. Tervetuloa mukaan keskustelemaan imetyksestä! Imetystori järjestetään yhteistyössä PPSHP:n, Oulun läänin kätilöyhdistyksen sekä Imetyksen tuki ry:n kanssa." Imetys.fi



Lisää luettavaa ja linkkivinkkejä: 

Imetyksen tuki ry -nettisivusto
PPSHP - Tietoa imetyksestä
THL - Imetyssuositukset

Facebookissa (Huom! Osa ryhmistä suljettuja):

Imetyksen tuki ry Facebookissa
Oulun Imetystukiryhmä Facebookissa
Pohjois-Suomen imetystuki Facebookissa
Taaperoimettäjät Facebookissa

Ajatuksia ja kommentteja saa jättää kommenttiboksiin. :)

Rokotetutkimuksen loppu

Käytiin viime viikolla Slle laittamassa MMR-rokotetutkimuksen viimeiset piikit. Saatiin siis MPR- ja vesirokkorokotteen tehosteet. Meidän ois taas joku seurantakaavake pitänyt tayttää ja palauttaa, arvatkaapa muistinko... Löytyi se sitten onneksi kotoa, ja kun meillä ei mitään oireita viimeksi tullutkaan, niin sen sai tyhjänä sitten vain postittaa heille jälkikäteen.

Neiti huusi rokotteet laitettaessa, mutta kun niiden jälkeen keskityttiin valitsemaan tarraa neuvolakorttiin, unohtui paha mieli saman tien. Huoneesta lähtiessä jo hymyiltiin ja innokkaasti alettiin leikkimään potkuautolla 30 min tarkkailuajan verran. Vielä kun sai keksin ja vähän mehua, niin mieli koheni, ja kaikille rokotekeskuksen tädeille sanoi iloisesti heipat heidän lähtiessä jo kotiin.

Törmäsin FB-uutisvirrassa jonkun keskusteluryhmän kommenttiin, jossa kyseltiin juuri tästä nimenomaisesta tutkimuksesta, että kannattaakohan heidän osallistua. Voitte uskoa millasen kommenttiryöpyn kysymys sai aikaan. Ja totta kai joukossa oli kommentteja laidasta laitaan. Surullisimmat tapaukset olivat niin rokotevastaisia, että eivät mitään rokotteita aikoneet lapsilleen laittaa. Siinäpä sitten vapaamatkustetaan muiden terveyden kustannuksella ja tartutetaan hekin, joille ei rokotesuojaa ole vielä laitettu (esim. alle 3 kk vauvat). Ei nykypäivänä voi tuudittautua ajatukseen, että jos jokin tauti olisi 95% kitketty maastamme, sitä ei enää uudestaan tulisi. Sitten oli heitä, jotka epäilivät juuri tämän tutkimuksen (tai yleensäkin kaikkien rokotetutkimusten) olevan (jenkkiläisten) lääkefirmojen salaliitto, jossa tyhmät suomalaisetäidit ja vauvat otetaan koekaniineiksi rokotteille, joiden jälkiseuraamuksia ei tiedetä. Mietinpä vaan, että kenethän he sitten laittaisivat näihin tutkimuksiin? No, nämä kyseiset rokotteet siis on ihan suomalaisesta apteekista löytyviä rokotteita, joita JO annetaan erikseen JA yhdessä lapsillekin, mutta niiden yhteisvaikutuksia ei vain ole TUTKITTU. Samat henkilöt muuten sitten kritisoi sitä, kun ei tiedetä niitä jälkiseuraamuksia, niin tässähän niitä just tutkitaan? No, jossakin siis logiikka ontuu ja pahasti. Oli joukossa sitten heitäkin, jotka oli tutkimukseen osallistuneet ja olivat tyytyväisiä kannustaen osallistumaan, jos he vain itse tahtovat kyseiset rokotteet ottaa.

Sitten yleensäkin ottaen kyseenalaistettiin koko vesirokkorokote, ja varmaan 90 % ihmisistä on edelleen sitä mieltä, että kyseessä on aivan vaaraton tauti, joka olis hyvä sairastaa niin varhain kun mahdollista. (Oon törmännyt myös keskusteluun, jossa 9 kk vauva haluttiin altistaa vesirokolle, jotta saisi sen mahdollisimman nuorena!). Mutta harva heistä tietää, mitä komplikaatioita vesirokko voi aiheuttaa, ja tuossakin kommenttiketjussa oli sitten muutama surullinen esimerkki.

Mielipiteitä saa toki olla, mutta kunhan ne perustetaan faktoille eikä huuhaalle, eikä niillä vahingoiteta omaa tai muiden terveyttä.

Tissistä tuttiin - Imetyksen loppu

Nyt sen kai voi jo julkisesti julistaa: Meidän imetystaival päättyi muutamaa päivää vaille kun neiti oli 1v 9kk. Ihan itsestään unohti koko maidon. Tuntuu helpottavalta ja kuitenkin haikealta. En ikinä suunnitellutkaan imettäväni näin pitkään, ja raskauden edetessä oon toivonu jo pitemmän aikaa, että jos tuo tissittely jäis pois, kun se on ollut jo melko kivuliasta varsinkin, kun monesti koko homma menee lopulta pelleilyksi ja/tai puremiseksi. Silti S sai hirveät raivarit, jos ei sitä tissimaitoa pyytäessä tullut. Oon välillä koittanut harhauttaa, että jos mukiin laitetaan maitoa, mutta ei sekään aina kelvannyt. Ja nyt yhtäkkiä vaan ei neiti pyytänytkään maitoa vaan muki kelpasi! Sen verran S kai vielä muistaa imetyksen, kun viime sunnuntaina uimahallin saunassa näki paljaan yläosan, katsoi kieli suupielessä ja nauraen yritti päästä juomaan. Ja avonaista kaula-aukkoa välillä tuijottaa mietteliäästi. Mutta kun kerran jo unohti, niin ei aleta enää niihin hommiin.

Ihan "ilmaiseksi" tämä ei kuitenkaan tainnut tulla. Lapsi, joka ei ole ikinä oikein perustanut tutin päälle, ei muuta nyt tekiskään kuin tuttia lupsuttaisi. Tutti halutaan aamuna ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi ja koko ajan kysellään sen perään "Missä tutti? Missä tutti? Missä tutti?" repeat x 100.... Hoidossa pärjää ilman (lukuunottamatta päikkäreille menoa) vaikka kyseleekin, mutta kotona alkaa kunnon raivarit, jos tuttia ei löydy. Selkeästi on yhteydessä imetyksen loppumiseen, eli jospa tää olis vaan ohimenevä vaihe?

Imetysasiaan palaten, kirvoitti tämä "julistukseni" FB:ssä melkoisen kommenttitulvan! Lyhyesti, mukana kommentoimassa oli sekä pitkään että lyhyemmän aikaa imettäneitä, ei-imettäneitä ja heitä, joilla ei lapsia olekkaan. Kommentit ja mielipiteet olivat luonnollisesti laidasta laitaan; siinä, missä jonkun mielestä 6 kk on ihan tarpeeksi pitkä aika imettää eikä pitempään tarvi, niin oli myös 2-vuoden imetyksen puoltajia ja sitten, jotka ois halunneet imettää mutta ei voineet ja he, jotka ei edes halunneet. Suosituksia sinne ja tänne. Nythän onkin ollut otsikoissa erilaisia tutkimuksia imetyksen keston hyödyistä ja kiinteiden alottamisen ajankohdasta, hyvin nämä oli tiivistetty jo yhdessä bloggauksessa (Isän pikajuna-blogissa).

Itse oon ylpeä että imetin näin pitkään sitä suunnittelematta, mutta se ei tarkota, etteikö vähemmän aikaa imettäny tai vaikka pelkästään korvikkeilla menneet vois olla sen vähemmän ylpeitä omasta saavutuksestaan! Kyllä lapsen tyytyväisyys ja terveys (ja toki äidin siinä sivussa) on se ensisijanen asia. Itellä kun kohta on toinen imeväinen, niin toivon samanlaista imetystaivalta hänenkin kanssaan. Mutta lapset ja tilanteet on erilaisia, eikä missään ole kiveen hakattu, että homma sujuis tällä kertaa samalla tavalla. Korostaisinkin, että (rinta)ruokinnan suhteen mentäisiin aina tilanteen ja lapsen yksilöllisten tarpeiden mukaan, ei niin, mitä joku naapurin mummo, terveydenhoitaja tai WHO sanoo.