Tunne lukkosi (tunnelukkosi)

Luin pitkästä aikaa jonkun muun kirjan kuin pelkästään opiskelumateriaalia (vaikka tämä nyt vähän opiskeluja sivuaakin). (Itse asiassa olen kyllä viime aikoina aloittanut montakin kirjaa, mutta en ole päässyt niissä juuri etenemään ja sitten ne onkin jo pitänyt palauttaa kirjastoon). Nyt tuleekin vähän diipimpää juttua tähän väliin. Jos tykkää harrastaa itsetutkiskelua tai on jostain muusta syystä kiinnostunut terapiamenetelmistä tai psykologiasta yleensä, niin suosittelen lukemaan tämän kirjavinkin.

Sain kuulla tästä kirjasta - jälleen kerran - eräästä "kaikkitievästä" FB-ryhmästä (tuo ryhmä on kyllä ihan mahtava, toimii kuin oraakkeli), jossa sitä eräässä asiayhteydessä suositeltiin toiselle henkilölle. Nappasin saman tien vinkin myös itselleni ja varasin Tunne Lukkosi -kirjan kirjastosta. Ilmeisesti kirja on kuitenkin suositumpi kuin uskoinkaan, sillä kului kolme kuukautta, ennen kuin kirja päätyi jonosta minulle. Tällä aikaa ehdin suositella tähän kirjaan tutustumista myös muille. Kirja todellakin taitaa olla yksi self help -kirjallisuuden suosituimpia teoksia tällä hetkellä, varsinkin, kun tekijältä sattui ilmestymään teokselle jatko-osa ihan vasta.

Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta kirjan on kirjoittanut oululainen terapeutti Kimmo Takanen. Kirjan teoriaosuus perustuu skeematerapiaan, jonka puitteissa amerikkalainen Jeffrey E. Young kehitti teorian 18 ajattelu- ja toimintamallin (skeeman) eli tunnelukon (life trap) olemassaolosta. Teoria pohjaa ajatukseen, että jokaisella meistä on menneisyytemme vaikutuksesta opittuja tunnelukkoja, tavallisia ajattelu- ja reagointitapoja, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, eivätkä ne kaikilla haittaa aikuisiän elämää. Pahimmillaan ne kuitenkin haittaavat elämäämme ja ihmissuhteitamme ja ajavat meidät kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa heikot tunnetaitomme pilaavat meiltä mahdollisuuksia. Kirjoittajan mukaan nämä mallit näkyvät etenkin parisuhteessa, jotka kuitenkin myös ovat paras työskentelyalusta haitallisten tapojemme kanssa työskentelyyn.

Ylipäänsä psykologiassa ja mielenterveystyön parissa on tällä hetkellä vallalla teoria, jonka mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa hyvin vahvasti lapsuuden varhaiset kiintymys- sekä nuoruuden kokemukset. Tästä siis saa hyvää materiaalia myös esimerkiksi kiintymyssuhdeteoriaa pureskeleville. Jos itsellään ei ole kovin vahvoja tunnelukkoja, voi kirjaan tutustua esimerkiksi siltä kannalta, millaiset oman vanhemmuuden tavat ja keinot mahdollisesti luovat tunnelukkoja eli emotionaalisen estyneisyyden tiloja omille lapsille.

Kirjaan on olemassa myös verkkomateriaalia, ja jos ei kirjaa malta heti odottaa, pääsee oman tunnelukkotestinsä tekemään Tunne Lukkosi -verkkosivuilla. Itse oon tehnyt testin pariinkin kertaan netissä ja vieläpä kirjasta, ja aina vaan sieltä nousee ne samat tunnelukot esiin. Jo pelkästään testin perusteella tunnelukkojen kuvauksesta tunnistin itseni ja omat häiritsevät käyttäytymismallini heti. Osa tunnelukoista vaikuttaa enemmän ja vähemmän, vain muutamaa tunnelukkoa en tunnistanut itselleni omaksi. Yleensä vielä niin, että kun pari-kolme tunnelukkoa hallitsee, niin tavallaan vielä pyrkii kompensoimaan tiedostamattomalla ajattelulla ja käyttäytymisellä sitä toista tunnelukkoa. Tunteitaan voi kuitenkin harjoitella hallitsemaan.

Itselläni ainakin kolahti monta juttua kirjasta ja oon alkanut enemmän myös reflektoida omaa käyttäytymistäni. Jonkun negatiivisen ja ahdistavan tunteen äärellä saattaa pysähtyä ja alkaa toen teolla miettimään, mistä tämä tunne nyt kumpuaa ja voi ottaa itselleen vaikka pienen aikalisän. Vaikka ensimmäinen reaktio olisikin syyttää omista tunteista ja reaktiosta toista ihmistä tai olosuhteita, hetken aikaa asiaa mielessä kun pyörittelee, tunteen taustalta helposti erottaa jonkin tilanteen menneisyydestä, johon tunteensa voi samaistaa. Siitä huomaakin, että tunne ja oma reaktio on peräisin esim. vanhoista loukkaantumisen, epävarmuuden, hylkäämisen tai arvostuksen puutteista, joista jokainen meistä on väkisinkin lapsuudessaan joutunut kokemaan. Samalla huomaa, että onkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla lukuisissa tilanteissa aikaisemmin ja niistä ei nyt ainakaan mitään hyvää ole seurannut pidemmän päälle. Jos on tunnevajeen ja uhrautumisen tunnelukkoja, vaatii hirveää ponnistusta oppia sanoittamaan tunteensa itselleen ja vajavuuden tai kaltoin kohteluksi tulon pelossa vaatii ison ponnistuksen sanoa tunteensa ääneen. Mutta sitä se vaatii, omien tunteidensa ja tarpeidensa ääneen ilmaisua. 

Jos taas tuntuu siltä, että pyh ja pah, hölynpölyä,  eihän itselläni ole mitään tunnelukkoja, niin kirjan voi lukea ihan vaan oppimismielessä ja ehkä ymmärtää näiden tunnelukkojen kautta omaa puolisoa, lapsiaan, ystäviään, vanhempia, kaupan kassaa, keskustelupalstan kukkahattutätiä tai mielensäpahoittajaa. Tai vaikkapa terveydenhuollon asiantuntijana tästä saa kyllä hyvät eväät (terapia)keskustelun tueksi. Kunhan pitää mielessä sen, että se nyt kuitenkin on vain sinun oma tulkintaasi tilanteesta, jonka syntymisestä ja taustoista tiedät tuskin mitään. Asian ja eri tunnetilojen tiedostaminen käyttäytymiseen on kuitenkin hyvä pitää mielessä.

Väitän, että kyllä siinä sivussa oppii jotain itsestäänkin ja omista reaktiotavoistaan. Kirjassa käytettiinkin esimerkkinä juomalasinsa kaatavaa lasta. Mikä on sinun reaktiosi tilanteeseen ja mitä se kertoo sinusta - ei lapsesta. Miten omilla reaktioillasi välität tunnelukkojen syntymistä eteen päin omassa sosiaalisessa ympäristössäsi. Kirjan yksi sanoma onkin, että sen sijaan, että keskittyisi toisen käyttäytymiseen, pitää muistaa oman toiminnan, tunteiden ja ajatusten (ja ennen kaikkea niiden ilmaisun) vaikutus tilanteeseen.

Kirja ei välttämättä ole kovinkaan helppolukuinen vaan olen arvosteluissa monen jopa sanoneen sen olevan hirveän hidas ja vaikea lukea. Tämä juurikin siksi, että kun kirjaa alkaa lukemaan ja sisäistämään sen ajatuksia, huomaa sieltä niitä omia tunnelukkoja, niin se nostaa ne omat epämukavuuden tunteet pintaan. Jos kirjan sanoman ja opin haluaa sisäistää, on pakko astua omalle epämukavuusvyöhykkeelle. Jos pitää itseään jo nyt täydellisenä tai ei halua kohdata omia tunteitaan, niin kirjaa lukiessa joutuu varmasti pysähtymään monta kertaa epämukavuuden äärellä. Olisikin hyvä silloin miettiä, että mistä se tunne siitä kirjan vaikeaselkoisuudesta kumpuaa? Osuiko ehkä jokin kirjan kuvaus arkaan paikkaan tai toiko se esiin jotain tiedostamattomia tunteita ja ajatuksia, jotka kokee itselleen ahdistavina ja haluaa ne edelleenkin torjua? Puhuuko pään sisällä ehkä emotionaalisen estyneisyyden malli, tunnetko itsesi vajaavaiseksi ja kelvottomaksi sellaisena, kuin olet vai vaivaako sisälläsi epäonnistumisen pelko, etkä uskalla ottaa haastetta vastaan?

Jos mietit, "miksi aina minä" ja otat asiat helposti itseesi, tästä kirjasta saattaa löytyä avaimet sen ratkaisun löytämiseen, että mitä asialle voisi tehdä. Kirja ei pyri syyllistämään vaan kasvattamaan aikuisuuden velvollisuuden- ja vastuunottokykyä.

Aika ajoin kirjassa kuitenkin häiritsi se asenne, että lapsuutta ja parisuhteen kokemuksia lähestyttiin negaatioiden kautta. Ehkä se oma tunnelukko siellä sitten päätään nostelee, kun otin kirjan mainitsemat esimerkit henkilökohtaisina syytöksinä ja osoituksina omasta epäonnistumisesta. Kirjassa kuitenkin painotettiin sitä, että menneisyyden kokemuksia (hyviä tai pahoja) ei tarvitse katua, vaan elää tässä ja nyt ja suunnata katse tulevaisuuteen. Kirjassa ei myöskään otettu sen enemmän kantaa temperamenttieroihin tai persoonallisuushäiriöihin, jotka tietysti vaikuttavat eri tavoin ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Kritisoisin myös näkemystä, jonka mukaan esimerkiksi etäsuhteen valitseva tai muuten vaikeassa elämäntilanteessa olevan henkilön suhteen laatu perustuisi siihen, että toinen osapuoli ei todella haluaisikaan sitoutua vaan pysytellä emotionaalisesti etäällä. Kirja ei huomioi käyttäytymiseen vaikuttavia yksilöllisiä elämäntilanteita, joita jokaisella on erilaisia. Aloin myös miettiä, käykö kirjaa lukiessa niin, että oman käytöksensä tiedostaminen saa meidät käyttäytymään tietyllä tavalla, koska se nyt vain kuuluu asiaan? Vähän samalla tapaa kuin jos luet ennustuksen ja siitä tuleekin sinulle pyrkimys toteuttaa tämä ennustettu asia. Niin tai näin, ei teosta kannata lukea kuin piru Raamattua vaan käyttää sitä työvälineenä tiedostaakseen omia haitallisia tapojaan ja kasvaa paremmaksi aikuiseksi.

(Taas kävi niin, että en ehtinyt kirjaa kokonaan lukemaan, kun se oli jo varattuna ja piti palauttaa kirjastoon. Siispä jonon hännille vaan uudestaan!)

Kädet täynnä hommia

Jotenkin kaikkensa antanut fiilis, kun ei oikein saa päästänsäkkään puristettua ulos yhtään järkevää ajatusta.

Se nyt ei sinällään ole ihme, kun flunssahan se sieltä nyt koittaa iskeä päälle. Heti se sieltä tulee, kun vähän levähtää... Viime viikko oli kyllä koulupäivien osalta taas aika täyttä ja iltapäivistä tuntui, että uutta asiaa tuli niin nopeasti ja paljon, että jäiköhän niistä lopulta mitään mieleen.

Näiden opintojen aikana oon varmistunut enemmän siitä, että ite kyllä opin enemmän ihan käytännön harjoitteluissa. Onneksi nykyään kirjoista pänttäämisen avuksi on tulleet opetusvideot, eli jos ei kaikkea pääsekään heti itse tekemään niin ainakin näkee, miten asiat tulisi käytännössä hoitaa. Hauki on kala -tyylinen pänttääminen on varmasti hyvä tyyli tietyissä asioissa ja tietenkin teoriat pitää olla hallussa, mutta käytännön hoitotyössä ainakin itelle jää asiat paremmin mieleen, kun saa pistää omat kädet likoon.

Omia käsiä saatiinkin käyttää viime viikon harjoitustunneilla, kun päästiin mm. elvyttämään ja harjoittelemaan defibrallaattorin käyttöä SEKÄ pistämään injektioita - tosin vain natriumkloridiliuoksella. On muuten aika yllättävää se, että meillehän ei opintoihin kuulu edes pakollisena Ensiapukurssia, vaan sitä suositellaan vapaaehtoisesti suoritettavaksi. Minun kohdalla taitaa vaan valitettavasti käydä (taas) niin, että en saa kaikkia mielenkiintoisia vapaasti valittavia kurssseja millään mahtumaan tutkintoon, eli täytynee käydä EA-kurssi ihan omana ylimääräisenä kurssinaan. Ehkä se EA-kortti on kuitenkin semmoinen asia, mikä olis ihan hyvä löytyä jokaiselta hoitoalan ammattilaiselta...

Harjoiteltiin myös ihonalaisten injektioiden laittoa ja vaikka periaatteessa en neuloista mitenkään pidä, niin suostuin jopa vapaaehtoiseksi näytöskappaleeksi - kävinhän kuitenkin edeltävällä viikolla ihan oikeissakin rokotuksissa, eli tuoreessa muistissa oli tämäkin homma. (Piti käydä laitatuttamassa meille suositeltu hepatiitti A&B kolmas tehoste, koska missään ei näkynyt, olenko ikinä kolmatta annosta rokotetta käynyt laitattaan [tosin joissakin paperiversioissa kuitenkin näkyy, että ehkä se oli sitten kuitenkin jo olemassa?? No, nytpä on sitten tehosteet ainakin kunnossa] ja uusimassa jäykkäkouristusrokotuksen, josta viime kerrasta kuitenkin olisi pian ollutkin jo se kymmenen vuotta aikaa). Tässäpä pieni välimuistutus jokaiselle muistella ja tarkistaa, että onko ne kaikki rokotteet ajan tasalla! Ite en tunnilla ehtinyt laittaa kuin yhden pistoksen ja jännitti kyllä ihan hirveästi sen laittaminen, vaikka eipä se lopulta kovin paha ollutkaan...

On taas tullut taisteltua myös omien riittämättömyyden tunteiden ja perfektionismin kanssa, kun ei kaikki mene taaskaan niin kuin oppikirjoissa. En päässyt läpi ensimmäisiä lääkelaskun kokeita, enkä päässyt läpi niiden uusinnastakaan. Nyt kerään motivaatiota harjotella noita laskuja edelleenkin sen sijaan, että tästä lannistuisin ja heittäisin koko opinnot mäkeen... Omissa kauhukuvissani sekoan laskuissa ja pistän väärän annoksen lääkettä johonkin potilaaseen ja sehän se vasta riemukasta olis. Tukipetustahan näihin laskuihin saa vissiin sitten kolmannen feilaamisen jälkeen, mutta kun mun nyt kuitenkin pitäis saada nämä laskut läpi vielä hyvissä ajoin tälle keväälle, että ois edellytykset päästä harjoitteluun, niin vähän alkaa ahdistamaan nämä laskut.

Onneksi muut kurssit ei näin toivottomia ole ja välillä tulee vastaan niin mielenkiintoisia juttuja, että sitä eksyy väen väkisinkin etsimään lisätietoja aiheesta X ja kuinka voin soveltaa asiaa käytännössä vaikkapa omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyen. Siinä ainakin piilee oman motivaation kulmakivi. Meillä on nyt taas tässä nelisen viikkoa etäopiskelua ja sitä opiskelua muuten sitten kans on ennen seuraavaa tiukkaa lähiviikkoa. Alkaa tämä kevät menoineen ja harrastuksineen olla melkoista priorisointia eikä esim. tällaiseen sairastamiseen olisi todellakaan aikaa. Pitää nyt toden teolla koittaa muistaa välillä kuitenkin myös levätä ja pitää mielessä, että ei aina tarvi edes yritä revetä joka mahdolliseen suuntaan.

Syyslukukausi pulkassa

Huh huh, joko saa vähän huokaista?

Ilmeisesti edes hiukan, sillä saatiin meille joulunalusviikolle ajastetut ryhmätehtävät palautettua ihan hyvissä ajoin. Toisaalta vielä olisi muutama tehtävä (joita en ole edes aloittanut) tehtäväksi vuoden vaihteeseen saakka, mutta just nyt en jaksa panikoida asialla, vaan ajattelin nyt tehdä nuokin ihan omaan tahtiini miten vaan nyt joulun aikaan ehdin.

Meillä oli vuoden viimeisellä lähiviikolla terveydenhoitajatyön tunnilla tehtävänä valita kuvakorttien joukosta sellainen, joka vastaa parhaiten niitä omia tuntemuksia ja mietteitä näistä opinnoista. Kuvien seassa oli ihan liikaa hymyileviä naamoja... Valitsin sieltä sitten tosi osuvan kuvan itselleni. Lähiaikoina on nimittäin ollut sellainen olo, että saa repiä hiuksia päästä. Aikataulut tuntuu kaatuvan päälle, sitä lukee ja lukee, eikä mitään jää mieleen ja opintojen ohella pitäisi yrittää pitää huolta muustakin elämästä. Liikunta on itsellä auttanut stressiin tosi paljon ja tosi hyvään saumaan otin tuon kuntosalijäsenyyden.  Kuitenkin opintoja koskien olen ollut tyytyväinen. Ala tuntuu omalta ja taannoinen harjoittelujakso vaan vahvisti omalla kohdalla kokemusta siitä, että olen oikealla alalla, ja motivaatio opiskeluun nousi sen myötä.

Meillä sisältyi viimeiseen lähiviikkoon vielä muutama tunti lähiopetusta, simulaatiotunteja, anatomian & fysiologian harjoituksia ja itselläni vieläpä neljä tenttiä. Stressasin noista tenteistä aika paljon ja tosiaan lukiessa ja asioita kerratessa tuntui, että mistään ei tule mitään eikä mitään jää päähän. Viimeisen viikon meninkin koululle ja yritin opiskella siellä, jos vaikka ympäristön muutos olisi auttanut parantamaan keskittymiskykyä. Kyllähän se auttoi jonkin verran, ei ajatukset vaellelleet ihan niin paljon, mitä ne kotona karkailee. Ehdin juuri ja juuri käymään läpi Kansansairauksien videomateriaalin ja aamulla viime hetken paniikkilukeminen johti siihen, että muutama kysymys tentistä hoitui pelkästään tuolla tärppilukemisella. Anatomian & fysiologian kaikkea matskua en millään ehtinyt lukemaan eli se oli myös ihan tärpeistä kiinni. Lisäksi, koska oon aikaisemmin jo opiskellut korkeakoulussa, sain vapautuksen englannin kurssista mutta siihen piti suorittaa suullinen ja kirjallinen näyttökoe. Koko syksyn on kyllä ollut mielessä alkaa tutustumaan siihen enkun matskuun, mutta eipä vaan ole sille löytynyt yhtään sopivaa rakoa,... Sen verran nyt sain siihen luettua, että ehdin käydä läpi kurssin monistenivaskan ja muutaman hoitoalaan liittyvän sanan omaksumaan. Kirjallinen tentti olikin sitten suorastaan helpottavan piece of cake (sattuikin vielä, että pääsin purkautumaan esseeseen aiheesta "Burn out"). Suullisen tentin osuus, joka jäikin sitten viikon viimeiseksi, sujui omalla painollaan eli parin kanssa keskusteltiin vajaa puoli tuntia opettajan kanssa lähinnä näistä meidän opinnoista ja tuntemuksista niihin liittyen. Nyt näyttäisi jopa siltä, että pääsin kaikki tentit läpi eikä edes niin rimaa hipoen. "Pikkuisen" on kuitenkin joutunut asennoitumaan nyt siihen, että näillä lukemisilla on aivan mahdotonta yltää 4-5 arvosanan suorituksiin ja voin myöntää, että kyllä se tätä omaa suorittamisen ja perfektionistin mentaliteettia jäytää ja aiheuttaa noidankehän stressiin, kun en yllä niihin omiin vaatimustasoihini...

Mullahan oli jokunen viikko sitten keskusteluaika myös meidän opinto-ohjaajalle ja jotenkin se aika sattui juuri sellaiseen saumaan, että oma elämäntilanne oli kaikista ahdistavimmillaan ja olin henkisesti kyllä siellä omalla aallonpohjallani. Vieläpä sattui vuoden synkin vuodenaika, joka sekin jotenkin veti mielen ajoittain matalaksi. Helpotus olikin sitten vähän puhua näistä oman elämän kuormittavuustekijöistä, vaikka en nyt ihan kaikesta avautunutkaan. :P Joka tapauksessa ohjaaja lohdutteli ja sanoi (kun vielä itse suoraan kysyi, että olenkohan minä perfektionisti ja kyllähän se näin taitaa olla) ties monennettako kertaa painottaen, että pääasia on, että ne kurssit saa suoritettua, eikä arvosanoilla ole mitään väliä vaan asiat tulee opintojen aikana vielä monta kertaa vastaan. Minähän kans vähän hopseilen eli koitan suorittaa opintoja nopeutetussa aikataulussa käymällä joitakin tulevien lukuvuosien kursseja omaan tahtiin. Tähänkin ohjaaja sanoi, että aikaa opiskella kyllä on (koulun puolesta) ja jos itsestäni tuntuu siltä, että ei jaksa, niin pitää olla itselleen armollinen. Ja jos koen, että tarvitsen jotain apua, niin koulullakin on tarjota keskusteluapua ja sen sellaista.

No, sieltä aallonpohjalta kävin ottamassa vaan vauhtia eteen päin eli jos jotain pahaa, niin paljon hyvääkin on tapahtunut vaikka psyykkisiä ponnistuksia se on vaatinut. Yöunet on alkanu lyhenemään ja jos ei omasta puolesta saa nukuttua, niin kotona on kyllä aina joku varmistamassa, että heräilen tai pitää nousta kissaa palvelemaan eli se väsymyskään ei kauheasti auta. Otin kuitenkin opiskelujen vastapainoksi tavoitteeksi keskittyä vastaavasti niitä elämään iloa tuottaviin asioihin eli perheeseen ja läheisiin ihmisiin, omiin harrastuksiin ja yrittämällä elää hetkessä. Näiden opintojen yksi hyvä puoli on se, että siinä samalla kun opiskelee asioita, joita pitäisi myöhemmin opettaa ja valistaa muille, toimii ne myös itselle ohjeistuksena terveellisempään elämään ja hyvinvointiin.

Monimuoto-opiskelun yksi huonoista puolista on se, että koska suurin osa opinnoista tapahtuu etänä, niin kanssaopiskelijoita näkee vain harvoin eikä sillä tavalla synny heti semmoista ryhmäytymistä, mikä normaalisti tiiviissä yhteisössä syntyy. Meille on meidän tuutoropiskelijat koittaneet keksiä koko syksyn jotain yhteistä ohjelmaa, ja lopulta saatiin päätettyä suurimmalle osalle sopiva aika ja paikka. Niin tietysti kävi, että tuokin aika sattui juuri edeltämään meidän tenttiviikkoa ja osui pahimpaan flunssakauteen, eli osa porukasta joutui jäämään kotiin jo senkin vuoksi. Joka tapauksessa meidän lopullinen kymmenhenkin seurue pääsi keilaamaan Oulun keilahalliin. Mullakin on viime keilauksesta aikaa vuosikausia ja oli tosi mukava kyllä tuotakin kokeilla pitkästä aikaa. Mulla oli tässäkin vähän tämmönen kaikki tai ei mitään -tyyli ja syytän kyllä täysin epäsopivia palloja, kun ei siitä oikein omalla kohdalla mitään tullut... ;P Käytiin vielä yhdessä vähän syömässä, mutta sen jälkeen porukka hajautuikin omille teilleen. Suunnitelmissa kuitenkin olisi keväälle järjestää joku vastaavanlainen retriitti vähän paremmalla aikataululla.

Nämä viimeiset neljä kuukautta on kyllä mennyt todella nopeaa. Mutta vaikka välillä onkin ollut vaikeaa, omalla kohdalla johtuen vaan yksinkertaisesti siitä, että liikaa asioita kasautui samaan aikaan kuormittamaan, niin opinnoista oon kyllä tykännyt ja koen kyllä oppineeni ihan valtavasti asioita tämän syksyn aikana. Omaan jaksamiseen liittyen en vaan voi kylliksi painottaa sitä, mikä merkitys omaan hyvinvointiin on esimerkiksi hyvillä yöunilla tai läheisillä ihmissuhteilla. Oman pään tuuletus ja muiden asioiden ajattelu sekä viimeistään tieto ohimenneiden tenttien läpäisystä ovat kyllä auttaneet nyt viime viikkoina tosi paljon.

Uskaltaisinko jopa sanoa, että mieliala on tällä hetkellä innostuneen positiivinen. Ehkä rohkenee jo olla hieman toiveikas sen suhteen, että ensi vuosi voisi alkaa ihan hyvissä merkein ja kevään pitkälle kesään jatkuvat opiskelut tulisi sujumaan vähän paremmalla mielialallakin. Ainakin valoa on luvassa vähintäänkin pitenevien päivien mukana.

Tsemppiä muillekin työn ja opiskelujen parissa ahertaville!