Mitä odottaa, kun ei tiedä, mitä odottaa?

Viimeisen kuukauden sisällä on asiat maailmalla kääntyneet aivan päälaelleen eikä kukaan varmasti kuvitellut tällaista tapahtuvan. Ei, vaikka vasta tammikuussa, kun ensimmäisistä tartunnoista uutisoitiin sanomalehdessä ja samassa lehdessä oli artikkeli espanjantaudista ja kuinka se teki tuhoa Inarissa tasan sata vuotta sitten. Minäkin tuon artikkelin luin enkä todellakaan olisi voinut uskoa, että vastaava voisi olla kohta edessä uudelleen.

Jos alkuun puhuttiin kuukauden kestävästä poikkeusolosta, niin nyt ei kai kukaan tiedä, kuinka kauan tämä kestää. Se nyt lienee ainakin selvää, että koulut eivät avaudu tälle keväälle. Mutta kuinka kauan joudumme olemaan eristäytyneenä sosiaalisista kontakteista? Joko voisi kuvitella juhannuksena pääsevänsä ystäväseurueen kanssa mökkeilemään, vai ehkä heinäkuussa jo kesäfestareille? Vai odotellaanko kesänkin yli, jotta koulut alkaisivat ja sitten höllennettäisiin rajoituksia.

Epäuskoisena varmaan jokainen seuraa tilannetta. Kaikista ärsyttävintä koko jutussa on kuitenkin se, että edelleenkin on olemassa ihmisiä, joilla on koko asiaa kohtaan hällä väliä -asenne. Se tekee kaikki rajoitukset ja muiden ihmisten uhraukset turhiksi, sillä jos nämä ihmiset järjestävät edelleen samalla lailla kokoontumisia ja tietämättään levittävät virusta eteen päin, voi tartuntaketju olla pitkä ja jopa vaatia pahimmassa tapauksessa monen ihmisen hengen.

Henkilökohtaisesti toivon, että kaikki rajoitukset pätevät ja tästä ainakin Suomessa päästäisiin mahdollisimman vähin seurauksin. Pelkäänpä kuitenkin, että tiedossa on toinen aalto, niin kuin ennustukset sanovat. Ja mikä olisi vielä pahempaa, ehkä jopa kolmas tai neljäs, kuten sata vuotta sitten espanjantaudissa.

Kaikkien uhkakuvien maalailun keskellä alan kuitenkin itse olla melko kyllästynyt aiheeseen, niin valitettavasti moni muukin. Saa nähdä, seuraako tästä ennen kesää jonkinlainen tautipiikki, kun ihmiset eivät jaksa enää ajatella koko asiaa ja mielessään höllentävät rajotteita. Toivottavasti ei.

Näkymätön uhka

Tulihan se sieltä viimeinkin, päätös valmiuslaista ja poikkeusoloista Suomeenkin. Koulut on pääosin suljettu ja varhaiskasvatus ja esikoulu lakkautettu heiltä, jotka pystyvät järjestämään lastenhoidon kotona. Yli 70-vuotiaille on asetettu ulkonaliikkumiskielto. Samalla tästä tuli kollektiivinen asia, koska asia tulee vaikuttamaan tavalla tai toisella joka ikisen elämään, tahtoipa sitä tai ei.

Meidän perheen osalta tämä vaatii vielä enemmän venkslaamista kuin normaalisti. Pieni helpotus arkeen on, että kaikki harrastusmenot on peruttu, niin niihin kuskaamisesta on nyt vapautettu. Mutta työ- ja hoitoaikataulujen järjestämisen suhteen pitää synkronoida kalenterista toiseen. Oman jännitysmomentin elämään tuo se, että aina ei edes aamulla vielä tiedä, pitääkö mennä illalla töihin. Keikkalaisena kutsu kun voi tulla milloin vain. Pahimmassa skenaariossa tilanne voi vielä johtaa siihen, että hoitotyöläiset velvoitetaan olemaan töissä koronaklinikoilla pahimmillaan koko ajan, aamusta iltaan, kellon ympäri. Silloin kai olisi jo toisen aikuisen jättäydyttävä kotiin. Ja sehän ei voi olla vaikuttamatta perheen taloudelliseen tilanteeseen. Sama kuvio toistuu ihan varmasti monessa perheessä tänä keväänä. Lomautuksia on jo tullut ja pienyrittäjät ovat ahtaalla.

Meille ehkä suurin murhe koitui siitä, että kaikkien tapahtumien peruuntumisen myötä eskarilaisen uimakoulu peruutettiin. Eihän sitä ole odotettu vasta kuin viskarista saakka. Ehtivät sentään yhden päivän käydä, jos jotain positiivista asiasta hakee. Mutta onhan se melkoinen pettymys, ettei uimaan pääsekään, kun ensin on odottanut, että sinne pääsee viitenä päivänä viikossa. Toivottavasti asia järjestyisi niin, että uimakoulua päästäisiin jatkamaan myöhemmin keväällä. Tai ylipäänsä, että uimahallit voitaisiin aukaista keväällä, eikä tämä episodi kovin pitkittyisi...

Toisille ihmisille koko tämä tilanne on aiheuttanut suurta ahdistusta, enkä ihmettele ollenkaan. Tokihan on hyvä vitsi se, että miten olla monen lapsen kanssa neljän seinän sisällä kuukauden ajan ja pysyä järjissään. Mutta toisille tämän tilanteen hallitsemattomuus ja se, ettei itse voi vaikuttaa tapahtumien etenemiseen millään lailla luo epäilemättä ahdistusta. Kukaan kun ei voi sanoa, mihin tämä tilanne kehittyy ja millaisena se näyttäytyy viikon tai kuukauden päästä. Vessapaperin hamstraus on hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen rationaalisuus ja tunne oman arjen hallinnasta konkretisoituu aivan perusasioiden ja perustarpeiden juurille. Varmasti tilanne luo myös pelkoa, jos itsellä tai läheisellä on perussairaus, sillä heille mikä tahansa ylimääräinen virus voi olla hengenvarallinen ja johtaa tehohoitoon. Aika näyttää, kuinka tämä kevät tästä etenee.

Cancel everything

Parin viime päivän tapahtumat ja varsinkin eilinen kuulostaa kuin jostakin B-luokan kauhuelokuvasta. Virus, joka julistettiin pandemiaksi, valtasi lopulta tämän Peräpohjolankin ja sai aivan valtion tasolta ohjeistuksen, jonka mukaan perutaan kaikki ylimääräinen liikkuminen ja toiminta. Kaupoissa on ollut aivan maailmanlopun meininki, kun sieltä on hamstrattu kotiin vessapaperia ja säilykkeitä monen kuukauden tarpeiksi.

Hassuinta tässä on, että pari viikkoa sitten asialle vielä naureskeltiin, eihän tämä tule koskettamaan Suomea millään lailla - tavallinen flunssa. Nyt samat ihmiset hamstraavat kaupoista käsidesiä, suunenäsuojuksia ja kuivatarpeita. Silti pieni osa ihmisistä aikoo vielä uhmata viranomaissuosituksia ja matkustaa ulkomaille sinne, missä tiedetään virusta erityisesti esiintyvän - sitähän esiintyy nyt oikeastaan kaikkialla.

Osa suhtautuu virukseen ja karanteeneihin huvittuneena. Eihän parin viikon karanteeni nyt mitään, ylimääräinen loma, josta parhaimmillaan maksetaan vielä ansiopäivärahaa, jos joutuu olemaan poissa töistä. Ihan hyvin voi päiväkodit ja koulut sulkea pariksi viikoksi ja lapset tehdä kotona kotitehtäviä sinä aikana. Samaan aikaan kuitenkin unohdetaan, että yhteiskunta ei pyöri vain heidän varassaan, jotka tekevät toimistotöitä. Kuka istuu kaupan kassalla, kuka hoitaa sairastuneet sairaalassa, kuka vartioi yleistä järjestystä kaduilla jos kaikki toiminta suljetaan? Heikki Valkama ehti jo aiheesta kirjoittamaan: yli puolentoista miljoonan suomalaisen on käytävä töissä huolimatta siitä, mikä virus maailmalla jylläisi. https://yle.fi/uutiset/3-11251506?utm_source=facebook&utm_campaign=yleuutiset&utm_medium=social&fbclid=IwAR0rhhuXpPYlLeN1mFAfgwMm8yUwFFa-T83ucbGELcOhs3x2jTVGkUUInv4

Tietysti kaikki riskiryhmiin kuuluvat ovat kaikista herkimmässä asemassa. Varsinkin, kun virus mitä ilmeisemmin tartuttaa jo oireettomana, on varotoimenpiteet tietysti perusteltuja. Sairaaloiden varautuminen tautiryppääseen on jo täydessä käynnissä. Kuitenkin, jos perusterveet ihmiset kuvittelevat käyttävänsä kahdessa viikossa kahden kuukauden edestä vessapaperia tai etteivät tuona aikana syö muuta kuin hernekeittoa, menee mielestäni touhu jo vähän liiallisuuksiin. Hyvä käsihygienia ja flunssaoireisena julkisten paikkojen välttäminen ovat hyviä keinoja ennaltaehkäistä viruksen leviämistä, joka jokaisen tulisi tehdä. Samoin tarkennetut suositukset matkustusohjeisiin ja ulkomailta töihin paluuseen ovat mielestäni täysin perusteltuja, sillä näinhän juuri virus lähti alunperinkin leviämään ympäri maapalloa - matkailijoiden välityksellä.

Itse vielä viime syksynä haaveilin, että olisin helmi-maaliskuussa loikoillut jossakin aurinkotuolissa, mutta nyt näiden viime aikaisten tapahtumien valossa lieneekin onni potkaissut, ettei matkaa tullut kuitenkaan suunniteltua haaveita pidemmälle.

Kesä hoitajana

Niin vain se tämäkin kesä mennä porskutteli eteenpäin, vaikka ihan vasta oltiin keväässä. Hain keväällä useampia työpaikkoja ja onneksi pääsin yhteen tuttuun paikkaan kesäksi hoitajaksi. Mutta vaikka paikka oli tuttu, kyllä etukäteen jännitti ja jopa pelotti, että mitähän tästä kesästä tulee. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta - siitä, että joku kokee, ettei ole tarpeeksi pätevä tekemään asiaa, jota tekee ja kokee vain huijaavansa muita omilla taidoillaan...

Vähän sen tapainen olo minulla oli, kun vasta opiskelijana pääsin oikeisiin töihin. Että minun pitäisi nyt tietää ja osata kaikki. Tokihan sitä pahimmissa mielikuvissaan pelkäsi epäonnistuvansa täysin tehtävissään. Hoitotyö kun kuitenkin on ihan eri asia, kuin kaivella lastalla hiekasta vanhoja esineitä tai siivota pölyjä rakennusten nurkista.

Onneksi alkujännitys muuttui pian innostukseksi. Tajusin, ettei minun (eikä kenenkään muunkaan) oletetakkaan tietävän ja osaavan kaikkea. Sitä, mitä en tiedä, kysyn ja opin. Todella hyvin onkin saanut kesän aikana tutustua erilaisiin potilaisiin ja hoitotilanteisiin ja huomannut välillä ihan osaavansakin jotain. Onnistumisen hetket tietysti ovat tuoneet lisää itsevarmuutta. Opintojen aikana on vahvistunut se halu, että työskentelisin tulevaisuudessa lasten, nuorten ja perheiden parissa ja se tahto on kyllä vain vahvistunut.

Välillä on kyllä tullut niitäkin hetkiä, että on jäänyt työasiat kaivelemaan mieltä kotiin lähdettyä ja miettii, muistiko nyt varmasti kaiken. Joskus hetkeksi on saattanut tulla juurikin se surkea ja epäonnistunut olo, kun ei tiennyt/osannut jotain tehdä vaikka itse niin olettikin.  Onneksi ne omat huolet on yleensä osoittautuneet ihan turhiksi, mutta siinä hetkessä tämän työn vaativuus ja vastuullisuus on kyllä saanut stressitason kohoamaan. Varsinkin iltavuorojen jälkeen sellaisessa tilanteessa on ollut hirveän vaikea rauhoittua nukkumaan. Ja onpa sitä nähnyt uniakin erilaisista potilastilanteista. :D

Varmaan ammatillinen itsevarmuus kasvaa sitä myötä, kun kokemusta karttuu. Hoitoalalla kun kuitenkin koko ajan tulee vastaan uusia ja ennenkokemattomia tilanteita, erilaisia uusia sairauksia tulee, samoin tutkimustieto lisääntyy. Koko ajan oppii jotain uutta. Hoitajatkin on vain ihmisiä eikä kukaan voi tietää kaikesta kaikkea (vaikka konkarit näyttävät kyllä välillä tietävänkin lähes kaiken)!

Tämän kesän jälkeen odotan edelleen innolla uusia opiskelu- ja etenkin työkuvioita, joita toivottavasti tulee! Vanhalla alallani kun niitä töitä ei edelleenkään ole tyrkyllä. Seuraavat työkuviot on tietenkin vielä aivan kysymysmerkin alla - milloin ja missä? Kohta taas kuitenkin alkaa harjoittelut ja koulu. Mutta ehkä jo lähiaikoina jotain töitäkin voisi tehdä opiskeluiden ohella.

Mitä luen juuri nyt? Vihainen nainen - tunnetaidoista ja omien tunteiden tunnistamisesta

Harvoin kukaan enää kuuntelee radiota, mutta silloin kuin itse kuuntelen, kuuntelen autossa Radio Novaa. Joku syksyinen lauantai-aamupäivä jokunen viikko takaperin salilta kotiin päin ajellessa Novalta kuului Vappu Pimiän ohjelma Vapun valtakunta ja siinä hän haastatteli kahta uutuuskirjan kirjoittanutta naista. Haastattelu kiinnosti minua erityisesti siksi, että sen teemana oli aihe, jota työstin parasta aikaa erääseen oppimispäiväkirjaan. Haastattelussa kirjan kirjoittajat Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen keskustelivat Vapun kanssa mm. äitien ja lasten tunteista ja siitä, miten äiti voisi vanhempana opetella käsittelemään ja tunnistamaan omia aggression tunteitaan. 

Esimerkiksi siinä varmaan jokaiselle vanhemmalle tutussa tilanteessa aamulla, kun kiireessä yrität pukea lapsia saadaksesi heidät päivähoitopaikkaan, kun itsellä alkaa olla jo kiire töihin. Lapsi kiukuttelee ja äiti raivoaa (kumpi olikaan ensin...) ja päivä alkaa huonosti, kun kaikilla on kohta paha mieli.

"Oman aggression löytymisen kannalta on tärkeintä saada yhteys toiseen perustunteeseen, suruun. Näiden kahden tunteen vuorovaikutusta voisi kuvata kukkapenkkinä, jonka päällä on lumivaippa. Kun lumivaippa sulaa, on kukkien mahdollista lähteä kasvuun, kukoistaa ja näyttää koko potentiaalinsa."

Teos on hyvä herättelemään omia ajatuksia ja toimintatapoja ja jopa kyseenalaistamaan meidän kulttuurissa opittuja normeja. Kirjailijat puhuvat siitä, kuinka suomalaiseen tapaan kuuluu piilotella vaikeita tunteitaan. Tätä verrataan sateenkaareen: jos osa tunteista painetaan piiloon, jäävät myös muut tunteiden värit haaleiksi. Jos surua, pelkoa tai aggressiota ei saa ilmaista, myös ilon ja seksuaalisuuden tunteet eivät avaudu.

Samoin ilon ja onnen tunteiden kanssa on kulttuurissamme jännä ilmiö. Myös positiivisia tunteita ei saisi liiaksi näyttää. Kirjoittajat tuovat esiin sen, miten nykyään somemaailmassa toisen onnen ja ilon päivitykset saavat muissa ihmisissä aikaan raivoa ja kateutta. Näillä ihmisillä ei ole toisen ilon ja onnen tunteiden kestokykyä. Teoksessa viitataan myös ehkä kuuluisimpaan lastenpsykiatriin Raisa Cacciatoreen, jolta löytyy meilläkin opinnoissa käsiteltyä aineistoa aggressioista (ks. esim. urpot.fi).

Tunteista ja tunnetaidoista puhutaan nykyään onneksi enemmän. Meilläkin on päiväkodissa otettu käyttöön tunteista puhumisen malli ja jo pienimmille aletaan opettaa tunnetaitoja. Mielestäni tämä on hieno asia ja paljon on edetty siitä, miten omassa lapsuudessa varhaiskasvatuksessa ja/tai koulussa suhtauduttiin tai opetettiin tunteista (=ei mitään). Kirjoittajien mukaan koko yhteiskuntaa edistäisi se, että aggression tunteita opittaisiin tunnistamaan itsessä - ei pelkästään nähtäisi niitä muissa. Monelta aikuiseltakin puuttuu kyky tunnistaa omia tunteitaan ja käyttää omaa myönteistä aggressiota hyväksi edistääkseen elämäänsä terveellisempään suuntaan.

Vihainen nainen - hyvä, paha aggressio on ennen kaikkea suunnattu naisille, mutta suosittelen tämän lukemista kyllä ihan kaikille - vanhemmille, kasvattajille tai vaikkapa pelkästään itsensä ahdistuneeksi kokeville. Kirja kannustaa myönteiseen ajatteluun (myönteiseen aggressioon) ja antaa keinoja omien tunteiden kohtaamiseen.

Peruspaitoja pojalle

Tiiättekö sen hetken, kun kesän jälkeen puette lapselle vaatteita ja  y h t ä k k i ä  hoksaatte, että lapsi on venähtänyt pituutta viisi senttiä? Housuista vilkkuu nilkat ja paitojen alta selkä, ja hihat on nekin kutistuneet. Vielä meidän 3-vuotiaalle menee itse ommellut 92-koon paidat, mutta sitä aiemmat koot on jo liian nafteja ja täytyy nyt alkaa pakata odottamaan seuraavaa käyttäjää. Aina ehtiessä olenkin jo alkanut ompelemaan seuraavaa vaatekertaa 98-koossa.

Olen joutunut taas lainaamaan kirjastosta käsityölehtiä (Ottobre Design on hyvä) ja piirtelemään sieltä uusia kaavoja. Hyvää raglanhihaista ei ole vielä tullut vastaan, mutta testasin taas paria uutta paitakaavaa. Toisessa etu- ja takaosa on laatikkomainen ja toinen on enemmänkin aivan peruspaita. Kun tekee kuviollisista kankaista, niin ei tarvitse mitään kommervenkkejä alkaa tekemään. Sopivan simppeliä ja nopeaa minulle.

Kankaita olen hamstrannut sieltä sun täältä. Noshilta lienee suurin osa, mutta myös esimerkiksi PaaPiin ja Verson Puodin kankaita olen jemmannut pojan vaatteita ajatellen. Lisäksi viime aikoina on tullut ostettua mm. Majapuulta, Jyväskylän kangaskaupasta, ja onhan näitä.

Viime viikolla olisi ollut Käsityömessut Oulussa. Pitkään arvoin, menenkö vai enkö. Katsaus noihin omiin kangashyllyihin vs. pankkitilin saldoon sai kuitenkin tekemään sen päätöksen, että uusien ostamisen sijaan ompelen viime ja edellisvuonna ostetut messukankaat ensin pois. Olen tälle syksylle ostanut taas niin monesta paikkaa kankaita, että riittäähän noita. Vasta oli Kankaiden yö ja sieltäkin tuli tilattua monesta paikkaa. Ensi syksynä sitten mahdollisesti messuille.

Kuten näkyy, niin suosin ihan peruspaitoja. Ne on hyviä arkikäytössä päivähoidossa, mutta sopii aivan hyvin myös parempiin tilaisuuksiin. Minulla näkyy olevan kausia, että suosin jotain tiettyjä sävyjä. Pitkään ompelin pojalle pääasiassa vihreää, mutta nyt siihen on jotenkin tullut ähky ja näin syksyllä näkyy olevan keltaisen ja punaisen eri sävyt taas mieleisiä. Ylipäänsä tykkään, kun itse ommellen saa värikkäitä eikä niin tylsiä vaatteita, kuin mitä kauppojen vaarerekeissä on. Yritän välillä vähän jotain kikkailla näiden kanssa, esimerkiksi runsaskuosiseen kankaaseen yhdistän selkään, hihaan tai johonkin kappaleeseen yksiväristä, minun mielestä tulee hauskoja näin. Ei lastenvaatteiden tarvitse olla niin vakavia, sitä yksiväristä mustaa ehtii ihan hyvin käyttää sitten teini-iässä ja myöhemminkin, jos tykkää. Alaosissa sitten taas tykkään enemmänkin yksivärisistä ja neutraaleista väreistä (varsinkin, jos lapsi yhtään vielä konttaa lattioita pitkin).

Tässä nyt taas muutama paita lisää pojan vaatekaappiin. Ompelupöydällä odottelee vielä useampi kangas paidaksi pääsyään, mutta nyt akuutti pula iski tytön housuihin. Niitä siis tässä seuraavaksi yritän urakoida.

Miten lapsi pärjää lomalla yksin kotona?

Minähän seuraan aktiivisesti somea. En pelkkiä muoti- ja sisustuskuvia vaan asiapitoisia uutisia ja mielipiteitä ajan kuumista perunoista ja uutisaiheista. Meneillään oleva viikko on ollut osassa Suomea jo syyslomaviikko ja nyt vuorostaan meillä on alkamassa syysloma. Olen vielä onnekas sen suhteen, että omat lapseni ovat alle kouluikäisiä. Nousi nimittäin jälleen kerran lomien kynnyksillä somessa keskustelunaiheeksi se, että kaikki vanhemmat eivät suinkaan lomaile koululaisten syyslomien aikaan. Toinen tai jopa molemmat vanhemmat joutuvat käymään töissä ja koululaisille olisi keksittävä tämän ajaksi joku paikka, missä olla. Pärjääkö koululainen yksin?

Tämä kuva on vanha kuva nuorisolle järjestetystä leiriviikonlopusta, johon sain aikoinaan osallistua

Minulla itselläni ei ikinä ole ollut vastaavaa ongelmaa. Kun äidin työpaikka on ollut koti, ei pienessä mielessäkään ole lapsuudessa ollut se, että olisi pitänyt olla yksin kotona. (Myöhemmällä iällä sai olla yksin kotona). Törmäsin kuitenkin Kotilieden vanhaan (2012) artikkeliin ns. avainkaulalapsista, joka oli termi 70-luvulla syntyneille lapsille, joiden äiti kävi töissä. Artikkelin kirjoittajan mukaan lapsilla, jotka olivat vanhempien lomien aikaan yksinään kotona, riitti kuitenkin tekemistä. Artikkelin kirjoittaja on asunut kaupungissa lähiössä ja samalla pihalla on riittänyt leikkikavereita. Tuohon aikaan ei ollut iltapäiväkerhoja tai muuta harrastustoimintaa, eikä niitä osattu vaatia.

Sama tilanne on valitettavasti tulossa uudelleen ilmiöksi. Syyslomaviikolle ei ole koululaisille ohjattua toimintaa, kun iltapäiväkerhot ja nuokkarit ovat kiinni. Osa vanhemmista joutuu edelleen käymään töissä myös lasten syysloman aikaan. Pärjäävätkö nykyajan lapset yksin kotona? Kyse ei liene niinkään siitä, etteivätkö pärjäisi, vaan siitä, onko heillä siellä turvallista? Maailma ei ole enää sama paikka, kuin 40 tai edes 30 vuotta sitten. On sentään jotain yritetty, kun esimerkiksi täällä Oulussa koululaisille on syysloman ajan alennetut linja-automatkat, ilmaistapahtumia on koko perheelle ja osa suurimmista kaupungin nuokkareista on avoinna. Voi olla, ettei kaikista pienimmät koululaiset yksinään pääse siltikään kaupungin toiselta laidalta matkustamaan.

Omalla kohdallani nämä pohdinnat on konkreettisesti ajankohtaisia taas parin vuoden päästä (!). Toivottavasti olisi mahdollista keksiä joku toiminta, jolloin myös perheen pienimmät koululaiset voisivat viettää aikaansa muuallakin kuin yksin kotona. Tosin onhan sekin vaihtoehto, että vanhemmat yhdistävät voimavarojaan ja lapset voisivat esimerkiksi viettää edes osan päivästään koulukaverin luona.

Mitä ajatuksia tämä teissä lukijoissa herättää?

Syksy puolivälissä

Lokakuukin alkaa pian vedellä viimeisiään ja ikään kuin vahvistuksena tälle, satoi Oulun seudulla eilen ensilumi. Melkein kuin tätä ennakoiden ehdin postaamaan Facebookissa kuvan, jossa neljä vuotta sitten seisoin pihalla pikkuruinen S-vauva topattuna vielä vähän liian isoon toppapukuun ja ensilumi oli silloinkin juuri satanut maahan. S oli aamulla kyllä haljeta riemusta, kun kävi päästämässä kissan sisälle ja huusi, että "Mää näin lunta!!!". Jos lapsi olikin riemuissaan, niin itse en niinkään lähtiessäni kesärenkailla suurin piirtein ristinmerkkejä piirtäen ja toivoen, että matka kouluun ei päättyisi ojanpenkalle.

Mutta syksyn puolivälistä kun puhun, niin tarkoitan koulun syyslukukautta, missä tosiaankin kalenterin sivut alkaa kääntymään pikku hiljaa taas voiton puolelle. Tai no, voiton ja voiton, sillä raskaimmat koetukset ne on vasta edessä päin. Juuri päättyi meidän syksyn kolmas lähiviikko, tässä olisi muutama viikko aikaa etäopiskelulle ja sitten onkin kaksi lähiviikkoa putkeen harkkatunteineen ja tentteineen ja sen jälkeen alkaakin jo neljän viikon harjoittelu. Jotta tässä ei olisi tekemistä tarpeeksi, niin minähän oon syksyn taas hopseillut kolmea edellisen vuosikurssin opintojaksoa, jotka totta kai on suunniteltu tälle syksylle niin, että meidän oma ja ed. vuosikurssin lähiviikot kulkee päällekkäin (jossa siis ei ole mitään järkeä), mikä ei todellakaan edistä omaa opintojen suunnittelua ja hopseilua. Tästä on kyllä keskenämme hiuksia revitty ja palautetta annettu ja aion antaa vielä toistamiseenkin. Sen verran tämä on aiheuttanut päänvaivaa, että omaa lukkaria on saanut ihan huolella suunnitella ja koska kaikki harkat ja simulaatiotunnit on pakollisia, niin osa suorituksista jää nyt pakostakin sitten roikkumaan hamaan tulevaisuuteen. Että se niistä nopeutetuista opinnoista siis.

Mutta kaiken kaikkiaan on opiskeltavat asiat kyllä olleet mielenkiintoisia ja pikku hiljaa huomaa, että ehkä sitä jotain alkaa oppimaan (tai lähinnä muistamaan oppimaansa). Kaikki lääkehoitoasiat ei ole enää niin utopiaa ja sairauksienkin tunnistamisessa alkaa jo vähän tulla jonkinlaista tuntumaa, vaikka vielä paljon opittavaa onkin. Ollaan päästy harjoitustunneilla mm. kanyloimaan toisiamme ja sehän ei ollut ollenkaan niin helppoa, mitä luulisi, en nimittäin onnistunut opiskelukaveria kanyloimaan vielä neljännelläkään yrityksellä. Nukeilla ollaan saatu harjoitella nenä-mahaletkun laittoa ja katerointia, vaikka jälkimmäistä olenkin päässyt myös oikeassa työelämässä jo jonkin verran kokeilemaan.

On tässä onneksi niitä edellisiäkin roikkuvia suorituksia ehtinyt paikkamaan. Pääsin läpi ruotsin tentistä (vaikka suorittaja-minä olis ollut enemmän tyytyväinen vielä korkeampaan arvosanaan mutta lukemiset jäi nyt taas yhdelle päivälle) ja kävin juuri eilettäin tenttimässä yhden kurssin ja yhdet lääkelaskut, joissa en taaskaan ekalla päässyt läpi. Näitä lääkelaskutenttejä nyt ropisee, kun useamman opintojakson osasuoritukseen kuuluu lääkelaskutentti eli niitä ei näköjään karkuun pääse.

Meidän kakkosvuodelle kuuluu vielä paljon sairaanhoitajan työnkuvaan kuuluvia opintoja ja moni onkin toteutettu yhdessä sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa. Tälle vuodellehan OPSin mukaisesti kuuluu Mielenterveys- ja päihdehoitotyön, Kliinisen I ja II ja Ikääntyneen hoitotyön harjoittelut. Itse pääsen tällä kertaa hieman vähemmällä, kun oon yhden harjoittelun edellä, keväällä voi sitten vähän hidastaa opiskelutahtia kun muut on harjoittelussa. Edellisen vuosikurssin kanssa on sitten saanut jo keskittyä enemmän terveydenhoitajan työnkuvaan ja kyllä mua edelleen enemmän kiinnostaa juuri tuo puoli, etenkin Naisten ja lasten hoitotyön opintojakso on ollut kiinnostava.

Eli suunta on koko ajan eteenpäin, vaikka välillä meinaa vähän vastustaakin. Opintopisteiden perusteella mulla ois jo 1/3 opinnoista takana päin, mutta paljon opittavaa tässä on ja mm. opinnäytetyön tekeminen ja iso määrä harjoitteluja vielä edessä ennen valmistumista. Opinnäytetyön aihe on vielä vähän hakusalla, meillähän nekin tehdään vähintään kahden hengen porukoissa, mutta jotain kyllä alkaa olla selkeästi mielessäkin joten eiköhän tuonkin kirjoittaminen tule tässä vielä syksyn päälle alkamaan. Hommat ei siis ihan heti lopu eli jos nyt minusta ei näy eikä kuulu mitään, niin voi syyttää ihan näitä opiskeluita! :D

Kevätlukukausi ohi

Blogi on hiljentynyt, tässä on ollut niin paljon kaikkea, että on pitänyt laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Blogi on kyllä ollut mielessä kaiken aikaa, mutta se tunti, minkä oisin käyttänyt blogiin kirjoittamiseen, on täytynyt säästää jonkun muun asian tekemiseen. Toisaalta ei varmaan ois juttuakaan irronnut, kun on täytynyt yrittää pitää mielessä miljoona asiaa. Oon minä sentään ehtinyt välissä käydä pienessä reissussa ja viihteelläkin luokkakokouksen merkeissä, eli välillä on saanut pääkin tuulettua.

Meillä oli huhtikuussa pääsiäisviikolla lähiopetusviikko ja sen jälkeen lähdettiin harjoitteluun. Samaan aikaan piti tehdä useampaan kurssiin ryhmätöitä ja opiskella vielä jossakin vaiheessa nyt menneellä lähiviikolla olleisiin tentteihinkin. Oli kyllä semmonen olo, että nyt puristetaan viimeisetkin mehut opiskelijoista ulos! Eräs opiskelukaveri kuvasi niin hyvin sen, että kyllä nyt on täytynyt vaan laskea omien tavotteidensa suhteen se rima alas ja yrittää vaan päästä kaikesta läpi.

Meillä oli neljän viikon harjoittelu, hoitotyön perusharjoittelu ja sen puitteissa piti laatia omasta potilaasta hoitokertomus. Toisin sanoen harjoittelussa piti valita oma potilas/asukas ja selvittää hänen hoidon tarpeensa ja mitä toimenpiteitä siihen kuului. Piti suorittaa omia havaintoja ja mittauksia sekä tehdä erilaisia laskutoimituksia hoitoon ja tarpeisiin liittyen.

Harjoittelussa meidän opiskelijat olivat vähän siellä sun täällä, hieman erityyppisissä paikoissa. Osa oli osastoilla ja osa hoivakodissa. Yleisesti ottaen taisi potilaat tai asukkaat olla iäkkäitä ja muistisairaita, osalla oli enemmän vuodepotilaita kuin toisilla. Kuitenkin niin, että harjoitella sai kaikkia perushoitotoimenpiteitä sekä tutustua lääkehoitoon. Ainakin omiin korviin ei ole muuta kantautunut kuin, että harjoittelu oli ollut mielenkiintoista ja opiskelijoista ala tuntuu edelleen omalta. Neljä viikkoa oli semmoinen pätkä, että juuri kun tulee tutuiksi talon tavoista ja alkaa kunnolla oppimaan ja osaa tehdä asioita, niin se loppuu.

Ite ainakin ihan yllätyin siitä, kuinka paljon tykkään ihan tuollaisesta perushoitotyöstä. Vaikka se ei ehkä ihan tulevaisuuden toiveammatti olekkaan, niin kyllä minä ihan mielelläni tuommoistakin työtä voisin tehdä. Asukkaat olivat aivan ihania. Minun harjoittelussa sattui kohdalle monia hyviä oppimistilanteita. Valitettavasti niistä osa liittyi siihen, että piti tutustua paremmin saattohoitokäytokäytäntöihin ja osallistua vainajan laittoon. Tähän liittyen oikein erityisen henkilökohtaisena oppimiskokemuksena tapahtuma oli kyllä mieltä avaava kokemus koko hoitotyötä ja ylipäänsä ihmisen elämää ja elämänkaarta koskien.

Mennyt viikko olikin tosiaan kevätlukukauden viimeinen kouluviikko ja taas kävi niin, että oma lapsi sairastui kesken viikon. Nämä tämmöset on aina vähän tympeitä, kun joutuu sumplimaan sitten, kuka jää kotiin ja miten korvaa sitten ne menetetyt opetustunnit. Toisaalta oon iloinen, ettei sairastunut harjoitteluviikkojen aikana (niin kuin monella opiskelukaverilla kävi), koska mulla on taas niin tiukka aikataulu, että hankala ois ollut tehdä korvaavia tunteja vaikka aika hyvin työaikataulut tätä ajatellen jo suunnittelinkin. Korvaavia tehtäviä siis tuli ja yhden tentin saan suorittaa sitten vasta kesäkuussa (jos nyt muistaisin siihen ilmoittautua vielä), eli omalta osaltani ei se lukukausi vielä sittenkään päättynyt. Toisaalta yllättävä ylimääräinen vapaapäivä lasten kanssa tuli kyllä sikäli sopivaan saumaan, että vähän sai hengähtää välissä opiskelujen osalta (puhumattakaan viikon toisesta vapaapäivästä, kun taas sattui arkipyhä keskelle viikkoa).

Siitä huolimatta kyllä oli tiukka viikko ja eniten koko opiskelujen aikana niin itseä kuin muitakin eniten jännittänyt asia oli ruotsin suullinen tentti. Omat lukemiset jäi siis hätäiseen kertaamiseen aamuyön tunteina ja sitä suuremmalla syyllä läpimeno jännitti. Suullinen tentti oli onneksi kolmen hengen ryhmätentti, eli oli kyllä vertaistukea tarjolla ja yksin ei tarvinnut jäätyä kesken puhumisen. Piti osata kertoa itsestään ja opiskeluista ruotsiksi ja vaikka olin ihan varma, että rimaa hipoen meni tämäkin, niin opettajan mukaan oli lähes kiitettävän arvoinen suoritus. Muillakin oli kaiketi mennyt yllättävän hyvin. Toinen paha paikka tälle keväälle on tosiaan ollut se lääkelaskujen tentti, josta oon tainnut jo monet kerrat blogissakin avautua. Yllättäen olin sen tosiaan päässytkin läpi, vaikka muistan vielä miten sekin oli kyllä mennä hylsyyn laskuvirheen vuoksi, jonka onneksi huomasin ja korjasin kuitenkin vielä ennen tentin palauttamista.

Jos muilla alkoikin loma, niin itelläni on tämä opiskelutahti semmoinen, että katsotaan sitten elokuussa, jos ehtisi vähän huilata. Lähden tästä heti jatkamaan toiseen harjoitteluun ja kaksi kurssia on kesäopintojakin suunnitelmissa tehdä. Mahdollisesti juhannuksen jälkeen vielä jos jotain töitä saisi, niin tiukka tahti on taas taattu. Nyt kuitenkin aijon jopa kaksi päivää olla miettimättä opiskeluja ja keskityn nyt vaan lepäämiseen ja omiin harrastuksiin, jotka nekin on jääneet ihan paitsioon kevään aikana. Jos tämän bloginkin saisi jälleen vähän aktiivisemmaksi...

Tunne lukkosi (tunnelukkosi)

Luin pitkästä aikaa jonkun muun kirjan kuin pelkästään opiskelumateriaalia (vaikka tämä nyt vähän opiskeluja sivuaakin). (Itse asiassa olen kyllä viime aikoina aloittanut montakin kirjaa, mutta en ole päässyt niissä juuri etenemään ja sitten ne onkin jo pitänyt palauttaa kirjastoon). Nyt tuleekin vähän diipimpää juttua tähän väliin. Jos tykkää harrastaa itsetutkiskelua tai on jostain muusta syystä kiinnostunut terapiamenetelmistä tai psykologiasta yleensä, niin suosittelen lukemaan tämän kirjavinkin.

Sain kuulla tästä kirjasta - jälleen kerran - eräästä "kaikkitievästä" FB-ryhmästä (tuo ryhmä on kyllä ihan mahtava, toimii kuin oraakkeli), jossa sitä eräässä asiayhteydessä suositeltiin toiselle henkilölle. Nappasin saman tien vinkin myös itselleni ja varasin Tunne Lukkosi -kirjan kirjastosta. Ilmeisesti kirja on kuitenkin suositumpi kuin uskoinkaan, sillä kului kolme kuukautta, ennen kuin kirja päätyi jonosta minulle. Tällä aikaa ehdin suositella tähän kirjaan tutustumista myös muille. Kirja todellakin taitaa olla yksi self help -kirjallisuuden suosituimpia teoksia tällä hetkellä, varsinkin, kun tekijältä sattui ilmestymään teokselle jatko-osa ihan vasta.

Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta kirjan on kirjoittanut oululainen terapeutti Kimmo Takanen. Kirjan teoriaosuus perustuu skeematerapiaan, jonka puitteissa amerikkalainen Jeffrey E. Young kehitti teorian 18 ajattelu- ja toimintamallin (skeeman) eli tunnelukon (life trap) olemassaolosta. Teoria pohjaa ajatukseen, että jokaisella meistä on menneisyytemme vaikutuksesta opittuja tunnelukkoja, tavallisia ajattelu- ja reagointitapoja, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, eivätkä ne kaikilla haittaa aikuisiän elämää. Pahimmillaan ne kuitenkin haittaavat elämäämme ja ihmissuhteitamme ja ajavat meidät kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa heikot tunnetaitomme pilaavat meiltä mahdollisuuksia. Kirjoittajan mukaan nämä mallit näkyvät etenkin parisuhteessa, jotka kuitenkin myös ovat paras työskentelyalusta haitallisten tapojemme kanssa työskentelyyn.

Ylipäänsä psykologiassa ja mielenterveystyön parissa on tällä hetkellä vallalla teoria, jonka mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa hyvin vahvasti lapsuuden varhaiset kiintymys- sekä nuoruuden kokemukset. Tästä siis saa hyvää materiaalia myös esimerkiksi kiintymyssuhdeteoriaa pureskeleville. Jos itsellään ei ole kovin vahvoja tunnelukkoja, voi kirjaan tutustua esimerkiksi siltä kannalta, millaiset oman vanhemmuuden tavat ja keinot mahdollisesti luovat tunnelukkoja eli emotionaalisen estyneisyyden tiloja omille lapsille.

Kirjaan on olemassa myös verkkomateriaalia, ja jos ei kirjaa malta heti odottaa, pääsee oman tunnelukkotestinsä tekemään Tunne Lukkosi -verkkosivuilla. Itse oon tehnyt testin pariinkin kertaan netissä ja vieläpä kirjasta, ja aina vaan sieltä nousee ne samat tunnelukot esiin. Jo pelkästään testin perusteella tunnelukkojen kuvauksesta tunnistin itseni ja omat häiritsevät käyttäytymismallini heti. Osa tunnelukoista vaikuttaa enemmän ja vähemmän, vain muutamaa tunnelukkoa en tunnistanut itselleni omaksi. Yleensä vielä niin, että kun pari-kolme tunnelukkoa hallitsee, niin tavallaan vielä pyrkii kompensoimaan tiedostamattomalla ajattelulla ja käyttäytymisellä sitä toista tunnelukkoa. Tunteitaan voi kuitenkin harjoitella hallitsemaan.

Itselläni ainakin kolahti monta juttua kirjasta ja oon alkanut enemmän myös reflektoida omaa käyttäytymistäni. Jonkun negatiivisen ja ahdistavan tunteen äärellä saattaa pysähtyä ja alkaa toen teolla miettimään, mistä tämä tunne nyt kumpuaa ja voi ottaa itselleen vaikka pienen aikalisän. Vaikka ensimmäinen reaktio olisikin syyttää omista tunteista ja reaktiosta toista ihmistä tai olosuhteita, hetken aikaa asiaa mielessä kun pyörittelee, tunteen taustalta helposti erottaa jonkin tilanteen menneisyydestä, johon tunteensa voi samaistaa. Siitä huomaakin, että tunne ja oma reaktio on peräisin esim. vanhoista loukkaantumisen, epävarmuuden, hylkäämisen tai arvostuksen puutteista, joista jokainen meistä on väkisinkin lapsuudessaan joutunut kokemaan. Samalla huomaa, että onkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla lukuisissa tilanteissa aikaisemmin ja niistä ei nyt ainakaan mitään hyvää ole seurannut pidemmän päälle. Jos on tunnevajeen ja uhrautumisen tunnelukkoja, vaatii hirveää ponnistusta oppia sanoittamaan tunteensa itselleen ja vajavuuden tai kaltoin kohteluksi tulon pelossa vaatii ison ponnistuksen sanoa tunteensa ääneen. Mutta sitä se vaatii, omien tunteidensa ja tarpeidensa ääneen ilmaisua. 

Jos taas tuntuu siltä, että pyh ja pah, hölynpölyä,  eihän itselläni ole mitään tunnelukkoja, niin kirjan voi lukea ihan vaan oppimismielessä ja ehkä ymmärtää näiden tunnelukkojen kautta omaa puolisoa, lapsiaan, ystäviään, vanhempia, kaupan kassaa, keskustelupalstan kukkahattutätiä tai mielensäpahoittajaa. Tai vaikkapa terveydenhuollon asiantuntijana tästä saa kyllä hyvät eväät (terapia)keskustelun tueksi. Kunhan pitää mielessä sen, että se nyt kuitenkin on vain sinun oma tulkintaasi tilanteesta, jonka syntymisestä ja taustoista tiedät tuskin mitään. Asian ja eri tunnetilojen tiedostaminen käyttäytymiseen on kuitenkin hyvä pitää mielessä.

Väitän, että kyllä siinä sivussa oppii jotain itsestäänkin ja omista reaktiotavoistaan. Kirjassa käytettiinkin esimerkkinä juomalasinsa kaatavaa lasta. Mikä on sinun reaktiosi tilanteeseen ja mitä se kertoo sinusta - ei lapsesta. Miten omilla reaktioillasi välität tunnelukkojen syntymistä eteen päin omassa sosiaalisessa ympäristössäsi. Kirjan yksi sanoma onkin, että sen sijaan, että keskittyisi toisen käyttäytymiseen, pitää muistaa oman toiminnan, tunteiden ja ajatusten (ja ennen kaikkea niiden ilmaisun) vaikutus tilanteeseen.

Kirja ei välttämättä ole kovinkaan helppolukuinen vaan olen arvosteluissa monen jopa sanoneen sen olevan hirveän hidas ja vaikea lukea. Tämä juurikin siksi, että kun kirjaa alkaa lukemaan ja sisäistämään sen ajatuksia, huomaa sieltä niitä omia tunnelukkoja, niin se nostaa ne omat epämukavuuden tunteet pintaan. Jos kirjan sanoman ja opin haluaa sisäistää, on pakko astua omalle epämukavuusvyöhykkeelle. Jos pitää itseään jo nyt täydellisenä tai ei halua kohdata omia tunteitaan, niin kirjaa lukiessa joutuu varmasti pysähtymään monta kertaa epämukavuuden äärellä. Olisikin hyvä silloin miettiä, että mistä se tunne siitä kirjan vaikeaselkoisuudesta kumpuaa? Osuiko ehkä jokin kirjan kuvaus arkaan paikkaan tai toiko se esiin jotain tiedostamattomia tunteita ja ajatuksia, jotka kokee itselleen ahdistavina ja haluaa ne edelleenkin torjua? Puhuuko pään sisällä ehkä emotionaalisen estyneisyyden malli, tunnetko itsesi vajaavaiseksi ja kelvottomaksi sellaisena, kuin olet vai vaivaako sisälläsi epäonnistumisen pelko, etkä uskalla ottaa haastetta vastaan?

Jos mietit, "miksi aina minä" ja otat asiat helposti itseesi, tästä kirjasta saattaa löytyä avaimet sen ratkaisun löytämiseen, että mitä asialle voisi tehdä. Kirja ei pyri syyllistämään vaan kasvattamaan aikuisuuden velvollisuuden- ja vastuunottokykyä.

Aika ajoin kirjassa kuitenkin häiritsi se asenne, että lapsuutta ja parisuhteen kokemuksia lähestyttiin negaatioiden kautta. Ehkä se oma tunnelukko siellä sitten päätään nostelee, kun otin kirjan mainitsemat esimerkit henkilökohtaisina syytöksinä ja osoituksina omasta epäonnistumisesta. Kirjassa kuitenkin painotettiin sitä, että menneisyyden kokemuksia (hyviä tai pahoja) ei tarvitse katua, vaan elää tässä ja nyt ja suunnata katse tulevaisuuteen. Kirjassa ei myöskään otettu sen enemmän kantaa temperamenttieroihin tai persoonallisuushäiriöihin, jotka tietysti vaikuttavat eri tavoin ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Kritisoisin myös näkemystä, jonka mukaan esimerkiksi etäsuhteen valitseva tai muuten vaikeassa elämäntilanteessa olevan henkilön suhteen laatu perustuisi siihen, että toinen osapuoli ei todella haluaisikaan sitoutua vaan pysytellä emotionaalisesti etäällä. Kirja ei huomioi käyttäytymiseen vaikuttavia yksilöllisiä elämäntilanteita, joita jokaisella on erilaisia. Aloin myös miettiä, käykö kirjaa lukiessa niin, että oman käytöksensä tiedostaminen saa meidät käyttäytymään tietyllä tavalla, koska se nyt vain kuuluu asiaan? Vähän samalla tapaa kuin jos luet ennustuksen ja siitä tuleekin sinulle pyrkimys toteuttaa tämä ennustettu asia. Niin tai näin, ei teosta kannata lukea kuin piru Raamattua vaan käyttää sitä työvälineenä tiedostaakseen omia haitallisia tapojaan ja kasvaa paremmaksi aikuiseksi.

(Taas kävi niin, että en ehtinyt kirjaa kokonaan lukemaan, kun se oli jo varattuna ja piti palauttaa kirjastoon. Siispä jonon hännille vaan uudestaan!)

Kädet täynnä hommia

Jotenkin kaikkensa antanut fiilis, kun ei oikein saa päästänsäkkään puristettua ulos yhtään järkevää ajatusta.

Se nyt ei sinällään ole ihme, kun flunssahan se sieltä nyt koittaa iskeä päälle. Heti se sieltä tulee, kun vähän levähtää... Viime viikko oli kyllä koulupäivien osalta taas aika täyttä ja iltapäivistä tuntui, että uutta asiaa tuli niin nopeasti ja paljon, että jäiköhän niistä lopulta mitään mieleen.

Näiden opintojen aikana oon varmistunut enemmän siitä, että ite kyllä opin enemmän ihan käytännön harjoitteluissa. Onneksi nykyään kirjoista pänttäämisen avuksi on tulleet opetusvideot, eli jos ei kaikkea pääsekään heti itse tekemään niin ainakin näkee, miten asiat tulisi käytännössä hoitaa. Hauki on kala -tyylinen pänttääminen on varmasti hyvä tyyli tietyissä asioissa ja tietenkin teoriat pitää olla hallussa, mutta käytännön hoitotyössä ainakin itelle jää asiat paremmin mieleen, kun saa pistää omat kädet likoon.

Omia käsiä saatiinkin käyttää viime viikon harjoitustunneilla, kun päästiin mm. elvyttämään ja harjoittelemaan defibrallaattorin käyttöä SEKÄ pistämään injektioita - tosin vain natriumkloridiliuoksella. On muuten aika yllättävää se, että meillehän ei opintoihin kuulu edes pakollisena Ensiapukurssia, vaan sitä suositellaan vapaaehtoisesti suoritettavaksi. Minun kohdalla taitaa vaan valitettavasti käydä (taas) niin, että en saa kaikkia mielenkiintoisia vapaasti valittavia kurssseja millään mahtumaan tutkintoon, eli täytynee käydä EA-kurssi ihan omana ylimääräisenä kurssinaan. Ehkä se EA-kortti on kuitenkin semmoinen asia, mikä olis ihan hyvä löytyä jokaiselta hoitoalan ammattilaiselta...

Harjoiteltiin myös ihonalaisten injektioiden laittoa ja vaikka periaatteessa en neuloista mitenkään pidä, niin suostuin jopa vapaaehtoiseksi näytöskappaleeksi - kävinhän kuitenkin edeltävällä viikolla ihan oikeissakin rokotuksissa, eli tuoreessa muistissa oli tämäkin homma. (Piti käydä laitatuttamassa meille suositeltu hepatiitti A&B kolmas tehoste, koska missään ei näkynyt, olenko ikinä kolmatta annosta rokotetta käynyt laitattaan [tosin joissakin paperiversioissa kuitenkin näkyy, että ehkä se oli sitten kuitenkin jo olemassa?? No, nytpä on sitten tehosteet ainakin kunnossa] ja uusimassa jäykkäkouristusrokotuksen, josta viime kerrasta kuitenkin olisi pian ollutkin jo se kymmenen vuotta aikaa). Tässäpä pieni välimuistutus jokaiselle muistella ja tarkistaa, että onko ne kaikki rokotteet ajan tasalla! Ite en tunnilla ehtinyt laittaa kuin yhden pistoksen ja jännitti kyllä ihan hirveästi sen laittaminen, vaikka eipä se lopulta kovin paha ollutkaan...

On taas tullut taisteltua myös omien riittämättömyyden tunteiden ja perfektionismin kanssa, kun ei kaikki mene taaskaan niin kuin oppikirjoissa. En päässyt läpi ensimmäisiä lääkelaskun kokeita, enkä päässyt läpi niiden uusinnastakaan. Nyt kerään motivaatiota harjotella noita laskuja edelleenkin sen sijaan, että tästä lannistuisin ja heittäisin koko opinnot mäkeen... Omissa kauhukuvissani sekoan laskuissa ja pistän väärän annoksen lääkettä johonkin potilaaseen ja sehän se vasta riemukasta olis. Tukipetustahan näihin laskuihin saa vissiin sitten kolmannen feilaamisen jälkeen, mutta kun mun nyt kuitenkin pitäis saada nämä laskut läpi vielä hyvissä ajoin tälle keväälle, että ois edellytykset päästä harjoitteluun, niin vähän alkaa ahdistamaan nämä laskut.

Onneksi muut kurssit ei näin toivottomia ole ja välillä tulee vastaan niin mielenkiintoisia juttuja, että sitä eksyy väen väkisinkin etsimään lisätietoja aiheesta X ja kuinka voin soveltaa asiaa käytännössä vaikkapa omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyen. Siinä ainakin piilee oman motivaation kulmakivi. Meillä on nyt taas tässä nelisen viikkoa etäopiskelua ja sitä opiskelua muuten sitten kans on ennen seuraavaa tiukkaa lähiviikkoa. Alkaa tämä kevät menoineen ja harrastuksineen olla melkoista priorisointia eikä esim. tällaiseen sairastamiseen olisi todellakaan aikaa. Pitää nyt toden teolla koittaa muistaa välillä kuitenkin myös levätä ja pitää mielessä, että ei aina tarvi edes yritä revetä joka mahdolliseen suuntaan.

Liikunnat vk. 7

Tämä viikko on kyllä ollut pohjanoteeraus...

Ma:

2,9 km | 23 min | Crosstrainer (alkulämppä)

60 min | Bodypump

Ti-Su:

-

Oli tosiaan lähiviikko koululla taas vaihteeksi ja parhaimmillaan meillä oli opetusta klo 8.00-17. Maanantaina ehdin sopivasti käymään taas pienen tauon jälkeen BodyPumpissa. Viime kertaisesta oli jo jonkinlainen tuntuma, millaisia levyjä kannattaa laittaa tähän uuteen ohjelmaan. Sain kuin sain kuitenkin kyykkyyn menemään vihdoin 20 kg painot! Mitä siitä, vaikka jalat olikin kolme päivää ihan jumissa... Varsinkin, kun uusi ohjaaja innostui ja unohti ajan kulun kokonaan niin, että me tehtiin vielä vatsalihasliikkeitä kun tunti olis pitänyt jo loppua, eli venyttelyt jäi kyllä tekemättä. 

Muilleppa päiville en sitten vaan ehtinyt tehdä mitään, näköjään palapelissä kun on paljon palasia niin ei vaan yksinkertasesti ehdi joka suuntaan repiämään. PT:n tunteja en ehtinyt ottaa yhtään tälle viikolle ollenkaan. Viimeksi hän peräänkuulutti, että tällä viikolla pitäis treenata aerobista... No jäi nyt sekin välistä. Viikonlopulle nyt sentään jonkinlaista happihyppelyä sai aikaiseksi ulkoillessa, ei kait sitä aina tarvi mennäkkään sata lasissa. Ehkä se nyt vaan on ihan hyvä vaan, että ei ota tästäkään liikaa stressiä ja sitä paitsi - nyt luulis olevan taas energiaa uuteen tehoviikkoon.

Alkavalle viikolle onkin suunnitteilla taas monenlaista liikuntaa. Eli ei anneta nyt yhden lepoviikon katkaista hyvää motivaatiota vaan mennään uusilla sykkeillä eteenpäin!