Vauvelin ensimmäinen viikko

Ei mennyt vauvan ensimmäinen viikko ihan suunnitelmien mukaan. Jos raskausajan ennakkotietoihin kirjoittelinkin, että toiveenani on ympärivuorokautinen vierihoito ja täysimetys, niin ei lähtenyt tämä arki vauvan kanssa ihan näin käyntiin.

Vauvalla siis todettiin vierihoito-osastolla jo matalat verensokerit. Vauva oli hieman alilämpöinen ja labroissa vs oli puolenyön aikaan vain 0,4. Sen vuoksi vauva vietiin heti lastenosastolle hoitoon. Menin seuraavana aamuna vauvaa katsomaan, ja verensokerit oli hänellä edelleen alhaiset ja vauva niin väsynyt, ettei alkanut edes tuttipullosta juomaan maitoa. Siksi hänelle oli täytynyt laittaa nenämahaletku ja siitä joka toinen tunti sai maitoa massun täytteeksi. Lisäksi verensokerien korjaamiseksi vauvalla meni nestetipassa glukoosia.

Pikkuhiljaa verensokeri alkoi nousemaan, mutta edelleen heitteli paljon suunnilleen joka toisella mittauksella. Sen vuoksi vauva kirjattiin parin päivän päästä tehohoitoon eli käytännössä joutui tarkempaan seurantaan ja sai mm. EKG-lätkät ja kytkettiin monitoriin kiinni. Oli vauvelissa siis monenlaista johtoa kiinni. Vielä sen lisäksi bilirubiiniarvot sekä hemoglobiini olivat korkeat, jonka vuoksi vauva joutui vielä sinivalohoitoon, ja natriumarvotkin olivat alhaiset, mistä johtuen sai lisäksi keittosuolaa.

Kävin joka päivä vauvan luona ja ilmeisesti vauveli onneksi äitin tunnisti, kun yleensä aina heräsi minun tullessa. Huolimatta siitä, että vauva sai maitoa letkun kautta, imetys lähti hyvin käyntiin. Hain heti toisena päivänä, kun selvisi, että vauva joutuisi viettämään osastolla useamman päivän, äidinmaitokeskukselta lainaan rintapumpun ja aktiivisella pumppauksella sain maitomäärät nousuun ja niitä vein mukanani äidinmaitokeskukseen. Vauva joi hyvin myös tissistä maitoa aina siellä ollessani ja syöttöpunnituksissa oli maitomäärät tosi hyviä.

Mikä sitten oli syynä näihin alhaisiin verensokereihin, niin osittain menee arvailun puolelle. Aika tavallista kuitenkin kuulostaa olevan tämä, että verensokerit notkahtaa ja aika tyypillistä on viikon hoitojakso tuolla lastenosastolla. Yleensä syynä on äidin RADI, mutta minullahan ei ole ikinä ollut mitään diabetekseen viittaavaakaan vaan verensokerit oli tosi hyvällä tasolla. Meidän tilanteessa voi arvailla, kuten lääkärikin sanoi, että "tarjoutuva syy" oli kalvokiinnitteinen napanuora, kun jo raskausaikana siellä aiemmissa ultrissa näkyi epäilys siitä, että istukasta lähtenyt napanuora kulki osittain sieltä kalvojen kautta. Sen vuoksi vauva ei olisi saanut tarpeeksi omia sokerivarastojaan massussa ollessaan täyteen. Vauvalla oli hyvin viikkoja kasassa syntymähetkellään (41+3) ja syntyi siihen nähden lievästi pienipainoisena, kun jäi juuri alle kolme kilon. Myös pienipainoisuus on yksi tekijä, mikä monesti johtaa alhaisiin verensokereihin.

Lisäksi, kun vauvallahan oli synnytyksen aikana niitä sykemuutoksia ja syy lienee ollut se, kun vauva syntyi napanuora kaulan ympärillä (selvisi synnytyskertomuksesta, itse olin synnytyksessä niin keskittynyt, etten onneksi tajunnut koko asiaa, vaikka siinä hetkessä kun sitä irti kiepsauteltiinkin, niin vähän kyllä epäilin asiaa mutta kun tilanne meni niin nopeasti ohi, niin en kysynyt) ja ehkäpä siitä johtuen oli ahdistuksissaan kakkinut lapsiveteen ja niellyt sitä. Ei se ainakaan edesauttanut tilannetta.

Tuntui kyllä kurjalta lähteä kotiin ja olla viikko kotona ilman vauvaa. Onneksi oli nuo kaksi isompaa lasta, niin ei ole ehtinyt juuri murehtia asiaa. Mutta ikävä oli ja kaikki sukulaisetkin huolissaan joka päivä kyselleet, mikä vauvan tilanne on. Onneksi ei asuta sairaalasta kovin kaukana, että oli joka päivä ollut mahdollisuus käydä, kaikilla kun tilanne ei ole sama. Ja jos vielä jotain positiivista tilanteesta etsii, niin kyllä tämäkin kokemus on lisännyt omaa ammatillista kiinnostusta nimenomaan vauvoihin ja lapsiin liittyen.

Pääsin onneksi viikonloppuna myös yöpymään vauvan kanssa. Isommat lapset oli isänsä luona niin oli hyvä mahdollisuus itelläkin, isukilla oli yövuoro niin ei valitettavasti hän päässyt mukaan, vaikka molemmat vanhemmat tuolla tietysti saa yöpyä. Meille järjestettiin kahvihuoneeseen nukkuminen, kun normaali perhetila oli muussa käytössä. Ehdoton sääntö lastenosastolla oli, että vauva nukkui omassa sängyssään. Minun sängyssä ei ollut edes laitoja, niin helppo oli noudattaa tätä ohjetta. Sain hoitaa vauvaa lapsentahtisesti ja pärjättiin koko aika ilman tuttipulloa. Vauva heräsi yöllä syömään hyvin tasaisin väliajoin ja sain onneksi aina siinä välissä nukuttua, vaikka melkoista koiranunta nukuinkin ja heräsin vauvan joka inahdukseen. Mutta hyvin meillä meni ja oli ihana olla vauvan kanssa kaksistaan.

Reilun viikon joutui meidän vauva olemaan lastenosastolla, mutta pääsi viimein viikonloppuna kaikista piuhoista ja kanyyleistä eroon. Kun sokerit tasaantuivat ja bilirubiiniarvokin tippui, niin viimein saatiin kotiinlähtölupa maanantaina. Kotiinlähtötarkistuksessa lääkäri totesi vauvalla kaiken olevan hyvin. Toivottavasti tästä lähtee normaali vauva-arki rullaamaan!

Tunne lukkosi (tunnelukkosi)

Luin pitkästä aikaa jonkun muun kirjan kuin pelkästään opiskelumateriaalia (vaikka tämä nyt vähän opiskeluja sivuaakin). (Itse asiassa olen kyllä viime aikoina aloittanut montakin kirjaa, mutta en ole päässyt niissä juuri etenemään ja sitten ne onkin jo pitänyt palauttaa kirjastoon). Nyt tuleekin vähän diipimpää juttua tähän väliin. Jos tykkää harrastaa itsetutkiskelua tai on jostain muusta syystä kiinnostunut terapiamenetelmistä tai psykologiasta yleensä, niin suosittelen lukemaan tämän kirjavinkin.

Sain kuulla tästä kirjasta - jälleen kerran - eräästä "kaikkitievästä" FB-ryhmästä (tuo ryhmä on kyllä ihan mahtava, toimii kuin oraakkeli), jossa sitä eräässä asiayhteydessä suositeltiin toiselle henkilölle. Nappasin saman tien vinkin myös itselleni ja varasin Tunne Lukkosi -kirjan kirjastosta. Ilmeisesti kirja on kuitenkin suositumpi kuin uskoinkaan, sillä kului kolme kuukautta, ennen kuin kirja päätyi jonosta minulle. Tällä aikaa ehdin suositella tähän kirjaan tutustumista myös muille. Kirja todellakin taitaa olla yksi self help -kirjallisuuden suosituimpia teoksia tällä hetkellä, varsinkin, kun tekijältä sattui ilmestymään teokselle jatko-osa ihan vasta.

Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta kirjan on kirjoittanut oululainen terapeutti Kimmo Takanen. Kirjan teoriaosuus perustuu skeematerapiaan, jonka puitteissa amerikkalainen Jeffrey E. Young kehitti teorian 18 ajattelu- ja toimintamallin (skeeman) eli tunnelukon (life trap) olemassaolosta. Teoria pohjaa ajatukseen, että jokaisella meistä on menneisyytemme vaikutuksesta opittuja tunnelukkoja, tavallisia ajattelu- ja reagointitapoja, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, eivätkä ne kaikilla haittaa aikuisiän elämää. Pahimmillaan ne kuitenkin haittaavat elämäämme ja ihmissuhteitamme ja ajavat meidät kerta toisensa jälkeen tilanteisiin, joissa heikot tunnetaitomme pilaavat meiltä mahdollisuuksia. Kirjoittajan mukaan nämä mallit näkyvät etenkin parisuhteessa, jotka kuitenkin myös ovat paras työskentelyalusta haitallisten tapojemme kanssa työskentelyyn.

Ylipäänsä psykologiassa ja mielenterveystyön parissa on tällä hetkellä vallalla teoria, jonka mukaan ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaa hyvin vahvasti lapsuuden varhaiset kiintymys- sekä nuoruuden kokemukset. Tästä siis saa hyvää materiaalia myös esimerkiksi kiintymyssuhdeteoriaa pureskeleville. Jos itsellään ei ole kovin vahvoja tunnelukkoja, voi kirjaan tutustua esimerkiksi siltä kannalta, millaiset oman vanhemmuuden tavat ja keinot mahdollisesti luovat tunnelukkoja eli emotionaalisen estyneisyyden tiloja omille lapsille.

Kirjaan on olemassa myös verkkomateriaalia, ja jos ei kirjaa malta heti odottaa, pääsee oman tunnelukkotestinsä tekemään Tunne Lukkosi -verkkosivuilla. Itse oon tehnyt testin pariinkin kertaan netissä ja vieläpä kirjasta, ja aina vaan sieltä nousee ne samat tunnelukot esiin. Jo pelkästään testin perusteella tunnelukkojen kuvauksesta tunnistin itseni ja omat häiritsevät käyttäytymismallini heti. Osa tunnelukoista vaikuttaa enemmän ja vähemmän, vain muutamaa tunnelukkoa en tunnistanut itselleni omaksi. Yleensä vielä niin, että kun pari-kolme tunnelukkoa hallitsee, niin tavallaan vielä pyrkii kompensoimaan tiedostamattomalla ajattelulla ja käyttäytymisellä sitä toista tunnelukkoa. Tunteitaan voi kuitenkin harjoitella hallitsemaan.

Itselläni ainakin kolahti monta juttua kirjasta ja oon alkanut enemmän myös reflektoida omaa käyttäytymistäni. Jonkun negatiivisen ja ahdistavan tunteen äärellä saattaa pysähtyä ja alkaa toen teolla miettimään, mistä tämä tunne nyt kumpuaa ja voi ottaa itselleen vaikka pienen aikalisän. Vaikka ensimmäinen reaktio olisikin syyttää omista tunteista ja reaktiosta toista ihmistä tai olosuhteita, hetken aikaa asiaa mielessä kun pyörittelee, tunteen taustalta helposti erottaa jonkin tilanteen menneisyydestä, johon tunteensa voi samaistaa. Siitä huomaakin, että tunne ja oma reaktio on peräisin esim. vanhoista loukkaantumisen, epävarmuuden, hylkäämisen tai arvostuksen puutteista, joista jokainen meistä on väkisinkin lapsuudessaan joutunut kokemaan. Samalla huomaa, että onkin käyttäytynyt vastaavalla tavalla lukuisissa tilanteissa aikaisemmin ja niistä ei nyt ainakaan mitään hyvää ole seurannut pidemmän päälle. Jos on tunnevajeen ja uhrautumisen tunnelukkoja, vaatii hirveää ponnistusta oppia sanoittamaan tunteensa itselleen ja vajavuuden tai kaltoin kohteluksi tulon pelossa vaatii ison ponnistuksen sanoa tunteensa ääneen. Mutta sitä se vaatii, omien tunteidensa ja tarpeidensa ääneen ilmaisua. 

Jos taas tuntuu siltä, että pyh ja pah, hölynpölyä,  eihän itselläni ole mitään tunnelukkoja, niin kirjan voi lukea ihan vaan oppimismielessä ja ehkä ymmärtää näiden tunnelukkojen kautta omaa puolisoa, lapsiaan, ystäviään, vanhempia, kaupan kassaa, keskustelupalstan kukkahattutätiä tai mielensäpahoittajaa. Tai vaikkapa terveydenhuollon asiantuntijana tästä saa kyllä hyvät eväät (terapia)keskustelun tueksi. Kunhan pitää mielessä sen, että se nyt kuitenkin on vain sinun oma tulkintaasi tilanteesta, jonka syntymisestä ja taustoista tiedät tuskin mitään. Asian ja eri tunnetilojen tiedostaminen käyttäytymiseen on kuitenkin hyvä pitää mielessä.

Väitän, että kyllä siinä sivussa oppii jotain itsestäänkin ja omista reaktiotavoistaan. Kirjassa käytettiinkin esimerkkinä juomalasinsa kaatavaa lasta. Mikä on sinun reaktiosi tilanteeseen ja mitä se kertoo sinusta - ei lapsesta. Miten omilla reaktioillasi välität tunnelukkojen syntymistä eteen päin omassa sosiaalisessa ympäristössäsi. Kirjan yksi sanoma onkin, että sen sijaan, että keskittyisi toisen käyttäytymiseen, pitää muistaa oman toiminnan, tunteiden ja ajatusten (ja ennen kaikkea niiden ilmaisun) vaikutus tilanteeseen.

Kirja ei välttämättä ole kovinkaan helppolukuinen vaan olen arvosteluissa monen jopa sanoneen sen olevan hirveän hidas ja vaikea lukea. Tämä juurikin siksi, että kun kirjaa alkaa lukemaan ja sisäistämään sen ajatuksia, huomaa sieltä niitä omia tunnelukkoja, niin se nostaa ne omat epämukavuuden tunteet pintaan. Jos kirjan sanoman ja opin haluaa sisäistää, on pakko astua omalle epämukavuusvyöhykkeelle. Jos pitää itseään jo nyt täydellisenä tai ei halua kohdata omia tunteitaan, niin kirjaa lukiessa joutuu varmasti pysähtymään monta kertaa epämukavuuden äärellä. Olisikin hyvä silloin miettiä, että mistä se tunne siitä kirjan vaikeaselkoisuudesta kumpuaa? Osuiko ehkä jokin kirjan kuvaus arkaan paikkaan tai toiko se esiin jotain tiedostamattomia tunteita ja ajatuksia, jotka kokee itselleen ahdistavina ja haluaa ne edelleenkin torjua? Puhuuko pään sisällä ehkä emotionaalisen estyneisyyden malli, tunnetko itsesi vajaavaiseksi ja kelvottomaksi sellaisena, kuin olet vai vaivaako sisälläsi epäonnistumisen pelko, etkä uskalla ottaa haastetta vastaan?

Jos mietit, "miksi aina minä" ja otat asiat helposti itseesi, tästä kirjasta saattaa löytyä avaimet sen ratkaisun löytämiseen, että mitä asialle voisi tehdä. Kirja ei pyri syyllistämään vaan kasvattamaan aikuisuuden velvollisuuden- ja vastuunottokykyä.

Aika ajoin kirjassa kuitenkin häiritsi se asenne, että lapsuutta ja parisuhteen kokemuksia lähestyttiin negaatioiden kautta. Ehkä se oma tunnelukko siellä sitten päätään nostelee, kun otin kirjan mainitsemat esimerkit henkilökohtaisina syytöksinä ja osoituksina omasta epäonnistumisesta. Kirjassa kuitenkin painotettiin sitä, että menneisyyden kokemuksia (hyviä tai pahoja) ei tarvitse katua, vaan elää tässä ja nyt ja suunnata katse tulevaisuuteen. Kirjassa ei myöskään otettu sen enemmän kantaa temperamenttieroihin tai persoonallisuushäiriöihin, jotka tietysti vaikuttavat eri tavoin ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen. Kritisoisin myös näkemystä, jonka mukaan esimerkiksi etäsuhteen valitseva tai muuten vaikeassa elämäntilanteessa olevan henkilön suhteen laatu perustuisi siihen, että toinen osapuoli ei todella haluaisikaan sitoutua vaan pysytellä emotionaalisesti etäällä. Kirja ei huomioi käyttäytymiseen vaikuttavia yksilöllisiä elämäntilanteita, joita jokaisella on erilaisia. Aloin myös miettiä, käykö kirjaa lukiessa niin, että oman käytöksensä tiedostaminen saa meidät käyttäytymään tietyllä tavalla, koska se nyt vain kuuluu asiaan? Vähän samalla tapaa kuin jos luet ennustuksen ja siitä tuleekin sinulle pyrkimys toteuttaa tämä ennustettu asia. Niin tai näin, ei teosta kannata lukea kuin piru Raamattua vaan käyttää sitä työvälineenä tiedostaakseen omia haitallisia tapojaan ja kasvaa paremmaksi aikuiseksi.

(Taas kävi niin, että en ehtinyt kirjaa kokonaan lukemaan, kun se oli jo varattuna ja piti palauttaa kirjastoon. Siispä jonon hännille vaan uudestaan!)

Kolmenkympin kriisi

Terve! Täällä 30-vuotias kahden pienen lapsen äiti. Olen juuri aloittamassa uuden alan opiskelun, ammatinvaihto ja paluu koulunpenkille siis on edessä. Ostimme omakotitalon pari vuotta sitten, on kissa ja vasta hankittu auto. Paljon pinnalla ollut "elämänmuutoskin" on takana kun muutama vuosi sitten tein täyskäännöksen elämäntapoihini.  Muutaman viime vuoden aikana olen kiinnostunut uusista harrastuksista, kuten liikunnasta ja ompelusta.  Kesällä lenkkeilen, talvella hiihdän - jos ehdin. Liikun saavuttaakseni hyvän henkisen olon, mutta myös fyysisen ulkomuodon vuoksi: Fysiikka ei enää ole 16-vuotiaan tasolla, ja raskaudet on toki tehneet oman tehtävänsä. Ompelen vaatteita lapsille, mutta myös itselleni olen alkanut tehdä vaatetta oman maun mukaan samalla heivaten vaatekaapista 10-vuotta sitten (tai ylikin) ostettuja rytkyjä, jotka ei enää miellytä ei silmää eikä vartaloa. (Eikä esim. bilevaatteiden roikuttaminen kaapissa enää nappaa, kun baariin en ole astunut jalallakaan viimeiseen kolmeen vuoteen...)

"Hukassa. Tuuliajolla. Solmussa. En tiedä miten päin olisin. Hypin seinille. Elämä sekaisin. Ei tunnu oikealta. Ahdistaa. Kaipaan uusia tuulia. En tiedä, miten itseäni toteuttaisin. Identiteettikriisi. Mitä haluan elämältä?" Kommentteja elävästä elämästä.

. . .

Kuulostaako tutulta? Vaikka ei niitä lapsia olisikaan, tai ei ehkä ammatinvaihto olisikaan ajankohtaista, siellä se monella kohtalotoverilla on, 30-vuotiaan ikäkriisi. Olen sivulauseessa tainnut mainita asian ennenkin. Minulla on ihan järjetön ikäkriisi siis päällä. Jos joltakulta on mennyt ohi, täytin jo keväällä 30-vuotta. Ei hätää, jos et tiennytkään - kaikessa hiljaisuudessa pärähti kympit täyteen eikä minulla ole ollut kiinnostusta asiaa sen enempää juhlistaa. (Tai  jos nyt aivan totta puhun, niin pieni kateuden häive on aina ajatuksissa käynyt, kun olen nähnyt ja lukenut yllätyssynttäreistä, joita joidenkin onnekkaiden ihanat ystävät ovat järjestäneet.)


Kuka minä olen? Tämä kysymys kiteyttänee ikäkriisin perusolemuksen. Eräässä ryhmässä linkattiin Lujasti Lempeä -blogiin, jossa puhutaan aikuisiän ikäkriiseistä. Niissä on siis pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen etsii itseään ja olemustaan - aivan kuin murrosiässä. Ei ole sattumaa, että suuri ikäkriisi ajoittuu juuri 30-ikävuoden tienoille, jolloin monella on juurikin takana opiskelut, työelämään asettuminen, parisuhde ja perheen perustaminen (vielä puhutaan siitä seitsemän vuoden kriisistä, mikä kaiken päälle useimmilla kohdentuu juuri samaan vaiheeseen), vanhemmuus (tai päätös lapsia olla haluamatta) jne. - suuret muutokset, jotka kaikki vaikuttavat ihmisen identiteettiin eli siihen, millaisia olemme. Elämän vakiinnuttua ja arjen astuttua kehiin moni saattaakin kokea elämänsä tylsäksi ja harmaaksi.

Ei ole suositeltavaa, että keskellä elämänsä pahinta ikäkriisiä tekee kovin hätiköityjä muutoksia. Jos elämälleen lähtee etsimään tarkoitusta ja onnea jostakin ulkopuolelta, helposti ajautuu umpikujaan vain todetakseen, että ehkä sittenkin entinen oli parempi. Vielä pahempaa, jos omasta epäonnestaan alkaa syyttämään muita - puolison vika, lapset estää, yhteiskunta ei tue eikä anna mahdollisuuksia. Pohjimmiltaan onni kun löytyy vain itsestä. Mutta kun ahdistaa, silloin ahdistaa ja jos on tarpeeksi itsevarmuutta ja luottamusta omaan tekemiseen, muutos voi olla hyväksikin. Jos aikaisemmin opiskeltu ammatti ei tunnu enää omalta - tai varsinkaan, jos muutaman kotonaolovuoden jälkeen työmarkkinatilanne on muuttunut, eikä töitä alalta enää löydykkään ihmiselle, joka ei ole "päivittänyt" ammattitaitoaan - silloin esimerkiksi uuden alan opiskelu tulee enemmän kuin tarpeeseen. (Oma tehtävänsä onkin keksiä, mitä sitten haluaa "loppuelämänsä" tehdä työkseen.) Kunhan muutos on itsestä lähtöisin eikä kenenkään ulkopuolelta sanelemaa.

"You will not change!". Sanotaan, että vanhemmaksi tulo on ihmisen kolmas mahdollisuus. Itse olen yrittänyt käyttää tämän mahdollisuuden hyödykseni niin hyvin kuin vain voin. Mielestäni vanhemmuus on kasvattanut minua enkä voi sanoa olevani sama ihminen, kuin viisi vuotta sitten. Hyvässä ja varmasti myös pahassa - riippunee, keltä kysytään. Mutta ihmisen perusolemus - luonne, temperamentti - se ei muutu. Ei, en varmasti muutu enkä varsinkaan toisen vuoksi. Vaikka kaikki ulkoinen tekeminen ja elämäntilanne olisi miten eri, olen silti se sama ihminen, joka olin viisi, kymmenen, viisitoista vuotta sitten. Jos palaisin ajassa taakse päin keskelle villeintä nuoruuttani, tuskin tekisin mitään eri lailla, sillä silloin asiat tuntuivat oikeilta koska itse olin päätökseni tekemässä.

Vanhastaan on esimerkiksi avioliitoissa ollut puolen vuoden harkinta-aika, ja tämä kuvannee hyvin sitä, että äkkipikaistuksissaan ei radikaaleja muutoksia kannata tehdä. Varsinkaan silloin, jos vaikutukset ulottuvat myös muihin ihmisiin. Elämänmuutoksissa kysytään malttia ja odotusta, joskus myös piinaavaa ahdistusta.

~ ~ ~

Onko ruudun takana muita ikäkriiseilijöitä? Miten kriisi teillä näyttäytyy? 

Tai onko joku, joka on kriisin jo ohittanut, muuttuiko jokin asia vai pääsitkö kriisistä yli "helpolla"?

2-vuotisneuvola

Onnistuttiin saamaan lyhyellä varoitusajalla neuvola-aika, koko kevään oon aikonut sen varata ja vasta viime viikolla sain asian eteen jotain tehtyä... Ihme tosiaan että näin kesäaikaan järjestyi aika seuraavalle viikolle, ei vielä ole hoitajat ilmeisesti lomilla. Hain neidin hoidosta kesken päivän, oli onneksi ehtinyt vähän aikaa nukkua päikkäreitä - hoidossa oli retkipäivä eli aamulla olivat käyneet paistamassa makkaraa & tikkupullia, hyvä että nukutti siihen päälle.

Neuvolassa meitä oli vastassa kaksi tätiä, toinen heistä harjoittelija. Ensiksi ihmettelivät, miksi S on saanut niin valtavasti erilaisia rokotteita, mukaan lukien hepatiitit ja vesirokko. Kerroin meidän osallistuneen aikaisemmin jopa kahteen eri rokotetutkimukseen ja sieltä saatiin kattavasti kaikkea. Terveenä on pysynyt, vaikka onkin hoitopaikassa ollut, viimeksi oli kuumetta joskus maaliskuussa eikä mitään isompaa ole ollut. S sai ensitöikseen rakennella palikoilla ja heitellä palloa, vähän ensin velmuna hymyili että mitäs tämä nyt on, mutta tottui sitten täteihin (ja loppuajasta puuhasteli jo omiaan, kuten kaivoi äitin lompakkoa laukusta jne.). Palloleikit nyt ei hirveästi kiinnostanu, sen verran huitaisi jalalla palloon että nähtiin, että osaa senkin kaatumatta tehdä. Puupalapelillekin asetteli oikeat eläimet (ne vielä tunnistaen) oikein päin pienen harjoittelun jälkeen. (Meilläkin pitäisi olla kaksi palapeliä kotona, vaan missähän lienee kaikki palikat niihin?!)

Lähinnä neuvolassa sitten kai otettiin selvää perheen voimavaroista. Kyseltiin minun raskausvoinnista (=vähän jo yöunet hankalia) ja miten S suhtautuu vauvan tuloon (=olen puhellut, että äitillä on vauva massussa, kun kysyy missä vauva osaa S sanoa että "tuolla" ja olen kysellyt, leikkiikö tämä sitten vauvan kanssa, vastaus "joo"). Kyseltiin kerhoista että aijotaanko syksyllä käydä, sanoin että käydään kyllä paljon alueen perhekahvilassa ja muissakin, mitä kaikkea sitä nyt on. Terkkari kertoi täällä olevasta varhaiskasvatuksen kerhosta, johon voisi hakea paikkaa, on aamupäivisin pari-kolme kertaa viikossa ja ilmaista. Tuostapa en ollut kuullutkaan ennen, eli tuosta täytyy ottaa kyllä selvää, S varmasti tykkäisi käydä leikkimässä siellä kun äiti olisi vauvan kanssa sen aikaa kotona.

Kyseltiin Sn syömisistä - hoidossa syö hyvin ja saattaa ottaa lisääkin, kotona ei aina jaksa illalla enää syödäkään. Puuroa ei aina syö viikonloppuisin kotona, ihan nyt vasta alkanut kelpaamaan. Kalaa yritän tehdä edes kerran viikossa, hoidossa taitaa olla yksi kalapäivä viikossa. Maitotuotteita pitäisi tässä vaiheessa saada 6 dl/pv, siinä laskeskeltiin että juotu maito, jugurtti ja muutama viipale juustoa taitaa juuri sen täyttää. D-vitamiiniakin syödään, "nallekarkkia" eli apteekin nallenmuotoisia pillereitä. Vettä juodaan janojuomana, mehuja hyvin harvoin ja sitä suositeltiinkin, että ei olisi kovin paljon hyvä antaa, että ei haittaa jos nyt vaikka kesäaikana matkalle ottaa pillimehun mukaan, mutta ei jatkuvasti. Tuttipulloa ei käytetä, mutta se tutti tuli nyt mukaan imetyksen loputtua ja söisi sitä vaikka koko ajan, jos antaisi. Tästä olisi kuulemma hyvä jo luopua, ei ole hyväksi purennalle ja vauvan synnyttyä voi vierottaminen olla entistä hankalampaa. Hampaita tädit kehuivat sieviksi ja valkoisiksi. Aina S ei anna harjata, vaikka olemme kokeilleet monenlaisia jippoja, ksylitolipastilleja yritän sitten edes antaa. Olisi kuulemma hyvä koittaa, että äiti harjaa iltaisin ja lapsi itse saisi harjata aamuisin edes vähän, niin tulisi sitten kerran päivässä edes kunnon puhdistus.

Nukkumisesta kysyttiin, meillä kävi keväällä neuvolan kautta unikouluttaja ja sen seurauksena S kyllä saadaan laitettua omaan sänkyyn nukkumaan, nyt saattaa välillä nukahtaa jopa itsekseen kun lähtee pois. Mutta jossain välissä juoksee äidin kainaloon. On muutenkin levoton nukkuja, puhuu paljon unissaan, kääntyilee, inisee, ja haluaisi välillä juoksennellakin. Ei kuitenkaan itke tuntikausia eli sinällään ihan normaalia, että elää niitä päivän touhuja sitten vielä unissaankin ja jos se ei vanhempia rasita, niin ei hätää.

Pottailuja ollaan harjoiteltu, tämäkin hoitopaikassa on sujunut jo jonkin aikaa hyvin, nyt ihan viime aikoina on kotona alkanut käydä ja jopa ihan oma-alotteisesti. Silti vielä välillä saattaa tulla vahinkopissa housuihin tai lattialle.

Mittaukset saatiin tehtyä hyvin, Slla pituutta 87,5 cm ja painoa 12 kg ja risat. Hyvin sekä paino että pituus kasvaa tasaisesti keskikäyrällä. Pään ympärys 46,2 cm menee aina vaan -2 käyrän myötäisesti. (Ihastelivat muuten myös Sn ihania korkkiruuvikiharoita, jotka kerroin olevan perua isänsä puolelta. Samalla ihmeteltiin kun on vielä niin vaaleat hiukset, vaikka ehkä jokunen tumma suortuva saattaa olla merkki, että hiukset saattaisi tummua iän myötä).

Parhaimpia puhesuorituksia nyt ei nähty, mutta hienosti osasi nytkin sanoa kuvista eläinten nimiä ja jokusen lauseen. Kerroin, että isi puhuu arabiaa ja ymmärtää sitä, jokunen sana tulee sieltäkin, ja vaikka keskenämme vaan puhumme isin kanssa englantia, on sieltäkin S alkanut omaksumaan sanoja, esim. sanoo jo napakasti "Come to eat!".

Reippaasti meni neuvola eikä taas ois pois malttanut lähteä. Hienosti kuitenkin sanoi sitten hei heit. S leikki vielä hetken lelunurkkauksessa, sisään tuli vähän isompi tyttö, joka otti kissapallon. S tietysti heti veti sen pois tytön kädestä, mutta kohta lähtiessä hoksasi itsekin viedä, minun vähän kehoittamana, kiltisti pallon tytölle käteen takaisin.

Kotona, töissä, päiväkodissa

Nyt kun kotiäitiys, vanhempainvapaiden jakaminen ja äitien työssä käyminen/työttömyys jälleen olleet otsikoissa, niin ajattelin kirjottaa omasta kokemuksestani (näin kun sitä on jo vähän kertynyt).

Itsehän tosiaan valmistuin maisteriksi oltuani noin 5 kk:lla raskaana, ja vaikka silloinkin olisin ollut halukas tekemään töitä edes jäljellä olevat kuukaudet, niin ei edes TE-toimistosta yritetty suositella työn hakemista. Siitä huolimatta lähetin hakemukset pariin paikkaan, ja rehellisyyden nimissä kerroin kyllä olevani raskaana. Ei paljon töitä herunut. Toisin sanoen ei minulla siis ollut töitä mihin palata äitiyslomalta - onnekkaita siis he, joihin sellaiseen on mahdollisuus.

Ajattelin olevani kotiäitinä kunnes lapsi olisi sen 1,5 vuotta ja sitten toivottavasti löytäisin töitä, vaan niin ne vaan elämän realiteetit pisti työnhakuun himpun verran ennen lapsen 1-vuotispäivää. Haku onneksi tuotti tulosta ja pääsin osa-aikatyöhön. Työpaikkaa rajoitti kriteerit, että halusin lapsen pystyvän olla kuitenkin vielä kotihoidossa - käytännössä siis isi jäisi illat kotiin lapsen kanssa ja ite vastaavasti pystyn olemaan päivät lapsen kanssa isin ollessa töissä. En halunnut vielä laittaa lasta päiväkotiin tuon ikäisenä, hädin tuskin vuoden vanhana. (Meillähän ei ole edes mahdollisuutta siihen paljon puhuttuun vanhempainvapaaseen isin osalta, kun Suomessa olosta siihen on olemassa tietyt kriteerit, ja muutenkin olin ite mieluummin kotona lapsen kanssa, eli en ole ihan tuon kaavaillun lakimuutoksen kannalla.) Kun lisäksi isi oli kesällä pitemmällä kesälomalla, niin oltais pian syöty pikkukiviä, jos en olis tuohon saumaan löytänyt minkäänlaista työtä.

Mitään herkkua tuo ei tosiaankaan ollu, kun siihen aikaan mitä yleensä olin jo ollut nukkumassa, heiluin vielä töissä mopin varressa. Aikataulu oli myös niin tiukka ja halusin kuitenkin olla ajoissa kotonakin, että en viittiny ees roudata töihin mitään eväitä ja kyllä se pölyjen huiskutus kuuden tunnin jälkeen alko käymään aika raskaaksi pidemmän päälle iltamyöhällä! Pesti ois jatkunut vielä monta kuukautta, mutta nyt etenkin näin jälkeen päin aatellen, ois käyny liianki raskaaksi jatkaa samassa työssä varsinkin, kun työmatkakin piteni muuton myötä.

Tämän jälkeen olin jonkun aikaa toisissa hommissa vähän pienemmillä työtunneilla, ja ehdin jopa ihmisten ajoissa kotiin. Samaan aikaan aloitettiin myös päiväkotiin tutustelu. Kun kaikki meni hyvin, töitä oli lisää ja Slle löytyi kokopäiväinen hoitopaikka, niin aloitin sitten itse kokopäiväisesti töissä. Nyt kun neiti on jo sopeutunut hyvin päiväkotielämään, oon tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Lapsi oli mielestäni jo tässä vaiheessa tarpeeksi "vanha" hoitoon, vaikka ihan sitä alunperin haluamaani 1,5 v ikää ei vielä saavuttanutkaan. Mutta kerhoilu ym. aktiivinen tutustelu muihin, eri ikäisiin lapsiin on osaltaan varmasti valmistanut isoon ryhmään sopeutumista.

Ensimmäinen päivä päiväkodissa meni mallikkaasti, S ei tietenkään edes tajunnut, että äiti ei nyt jääkään leikkimään samaan paikkaan vaan tulee vasta monen tunnin päästä hakemaan. Hyvin oli mennyt silti. Samoin meni seuraavat pari kertaa, iloisesti S vilkutti äitille erotessa. Sitten hän hoksasi homman jujun, ja aloitti erotessa pienen eroitkuntapaisen - eli ei siis edes oikeaa itkua vaan tyytymätöntä natinaa lähinnä. :) Muuten S on viihtynyt päiväkodissa todella hyvin, autosta pois lähtiessä on aina innokas kun tajuaa, mihin mennään, ja monena aamuna onkin todennut vain "kiikkuu!". Se lieneekin Sn lempipuuhaa, istuisi varmaan koko päivän kiikussa. Aktiivinen lapsi kun on, niin päiväkodissa on tarpeeksi virikkeitä ja puuhastelua päiviin, ja esim. sanavarasto tuntuu karttuvan päivittäin. Pottahommatkin kiinnostaa taas ihan eri tavalla, kun päiväkodissa aktiivisesti tätä harjoitellaan.

Samalla ollaan itse saatu kaivattuja rutiineja päiviin. Lapsikin on alkanut päästä jyvälle mm. paremmasta nukkumisesta (vaikka siinä vieläkin tekemistä on). Vaikka muuten ihana lapsi onkin, on meillä hyvä nukkuminen ollut iät ja ajat ongelma. Ensimmäisiä 45 min päiväunia pk:ssa ihmeteltiin, vaikka se meille normaalia olikin... Nyt neiti tirsottaa hyvinkin jopa 2,5 tunnin päikkäreitä, ja vastaavasti kun on aikainen aamuherätys, saattaa hyvällä lykyllä S nukahtaa yöunille jo yhdeksän maissa (vaikka monesti vielä sinnittelee pitempään ja heräilee n kertaa yössä).

Myös imetys on luonnollisesti vähentynyt, vaikka monesti S vielä illat tuntuu tankkaavan maitoa koko päivän edestä. Nyt kuitenkin muutaman kotona tehdyn poikkavan nukkumisjärjestelynkin vuoksi alan viimein nähdä toivon pilkahduksen myös yöimetyksen loppumisen suhteen, eli imetys on tällä hetkellä vain murto-osa ennen päiväkotielämän aloittamista.

So far so good, näin tiivistettynä.

Hyvää isänpäivää!

Onnea isänpäivänä kaikille iseille, papoille, vaareille, isoisoiseille, isiksi tuleville, tahtoville, isimieliselle - ja vaikka vain eläinvauvojen is(änn)ille!

Juuri omalle isällekkin soittelin. Olisi ollut mukava käydä kylässä, mutta kun ei tuota autoa ole, ja linja-autolla matkustamiseen meillä menisi reilusti yli tunti bussin vaihtoineen. 

Minä oon aina ollut enemmän isin tyttö. En tiiä mistä kummasta moinen, mutta näin oli. Isoisää (pappaa) minulla ei oo koskaan ollut, kummankin siirryttyä kultaisemman pilven reunalle reilusti jo ennen syntymääni.

S on tällä hetkellä ymmärrettävästi enemmän äitin tyttö. Selvästi kuitenkin tunnistaa jo, kun isi soittaa ja puhuu puhelimessa tai Skypessä. Keskittyy kuuntelemaan ja välillä hymyileekin. Kovasti odotellaan, puolin ja toisin, että isi pääsisi tänne meidän kanssa. Pappoja Slla on valitettavasti vain yksi.

Koska minulla ei isoisästä ole kokemusta, niin en oikein osaa ajatella, mikä pitäisi olla papan rooli. Tällä hetkellä myös se isän rooli on ymmärrettävästi hakusessa. Sn isällä tulee varmasti olemaan edessä kovat paikat, kun hän viimein pääsee tänne. Jo pelkästään uuteen kulttuuriin ja tapoihin totuttautuminen vie varmasti oman osansa. Entäpä sitten vauva-arkeen tottuminen - siitä kun hänellä ei varmasti ole kovin todenmukaista käsitystä, ihan kuten ei minullakaan ollut ennen lapsen syntymää. A on varmasti ihan paras isä lapselleen, sitä en epäile yhtään, hän vain on niin kiltti ja rakastettava ihminen. :) Uskon, että S tulee olemaan isänsä maailman keskipiste, niin kuin on äitinsäkin. Toivon, että isistä tulee myös Sn elämän tärkein mies. Saattaa olla, että joissakin asioissa minun ja An tavat ja tottumukset lapsen kasvatuksessa ei kohtaa, kulttuurieroja kun on. Varsinkin sitten, kun S on isompi tyttö. Mutta luotan myös siihen, että nämäkin asiat on neuvoteltavissa.

Vaikka tänä isänpäivänä ei olla yhdessä fyysisesti, niin henkisesti kyllä. Isänpäiviä meille toivon mukaan tulee silti tulevaisuudessa siunaantumaan vaikka joka päivä.