Hyvästi vanha, tervetuloa uusi vuosi

Uusi vuosi ja uudet kujeet, joiden parissa on mennyt aika taas niin, että tämäkin postaus on kuukauden päivät odottanut viimeistelyään. Uskoisin, että useimmille maailman ihmisille vuosi 2020 oli omituinen vuosi ja monen asian soisi olevan tänä tulevana vuonna toisin. Olin itse vielä vuosi sitten tammikuussa tekemässä opintojen viimeistä harjoittelua, ja muistan lounastauolla lukeneeni paikallisesta sanomalehdestä artikkelin Suomen Lapissa 100 vuotta sitten jyllänneestä espanjantaudista. Kovin tuntui tuolloin kaukaiselta ajatus, että jokin influenssa alkaisi jylläämään pandemian lailla ja kaatamaan ihmisiä. Ja kuinkas ollakkaan, aivan kuin enteenä tästä vain reilu kuukausi myöhemmin tämä kaikki oli todellisuutta myös täällä Suomessa, 2020-luvulla.

Onneksi tuo harkka oli viimeinen ja valmistuin helmikuussa. Olin "lomalla" reilu pari viikkoa (sen jälkeen ei ole lomia näkynytkään) ja sittenpä alkoi keikkavuoroja tupsahtaa toinen toisensa perään, kun yleinen ohjeistus oli, että pienessäkään nuhassa tai ulkomaan matkan jälkeen ei saanut tulla töihin, vaan piti pysytellä kotona omaehtoisessa karanteenissa kaksi viikkoa. Toisten epäonni oli minun onni, nimittäin töitä kyllä riitti enemmän kuin ehti tekemäänkään.

Lapset oli keväällä paljon kotona, aina kun itselläni vain oli vapaapäivä. Vapaapäivät käytettiin suurissa osin lasten kanssa ulkoilemalla - eihän muualle oikein päässytkään, kun kaikki sisäleikki- ja harrastuspaikat oli suljettu. Kaiken yllä leiju pelko siitä, että milloin tännekin korona jysähtää ja kunnolla. Onneksi kesään mennessä voitiin jo hiukan huokaista. Vaikka kesälläkään ei kyllä käyty oman paikkakunnan ulkopuolella, eipä siinä että ois ehtinytkään, kun koko kesänkin olin tosiaan töissä. Onneksi on lähileikkipuistot ja uimarannat ja lasten synttäreitä pystyi juhlistamaan lähes normaalisti, niin paljon iloa sisältyi kesäänkin.

Syksy meni melkeinpä normaalin elämän puitteissa. Mitä nyt uusi normi oli käydä nenätikkutesteissä jonkun lapsen kanssa melkeinpä kuukausittain, aina jonkun pienen flunssaoireen kohdalla. Ahdisti, vaikka melko varmuudella tiesi sen olevan tavallista flunssaa. Se ahdisti, että entä jos ei ollutkaan ja pitäisi jäädä kahdeksi viikoksi kotiin neljän seinän sisälle ja ilmoittaa jokaiselle mahdolliselle kontaktille altistumisesta. Onneksi joka kerta ollaan selvitty negatiivisella tuloksella eikä lapsetkaan kovin paljon lopulta ole olleet kipeinä.

Loppuvuodesta taas rajoitukset iski. Töissä oli ihan normaalia käyttää koko ajan maskia ja jännityksellä odotettiin, milloin keväällä luodut uhkakuvat täydestä koronaosastosta täyttyisivät. Onneksi ei täyttynyt vaikka monta jännitysmomenttia töihin sisältyikin. Vapaa-ajallakaan nenän tai kurkun kutistessa ei uskaltanut aivastaa saatikka yskiä ilman, että oli pelko siitä, että joku ajattelee heti sen olevan k-tautia. Kukapa meistä ei olisi joutunut aivastelun tai yskäisyn jälkeen selittelemään, että ei tämä ole SITÄ vaan... 

Joulukuussa lasten harrastusmenot loppui kuin seinään. Tavallaan helpotuskin, niin ei harva se päivä tarvinnut olla johonkin menossa eikä lapset lopulta olleet moksiskaan. Joulu tosin olisi ollut paljon kivempi, jos ihan kaikki perheenjäsenet olisivat voineet osallistua, tai Joulupukki tulla sisään eteistä pidemmälle. Mutta täytyy sanoa, että hyvin pieniä on nämä murheet verrattuna siihen, että tauti olisi ryöpsähtänyt kunnolla päälle.

Aloitin helmikuussa uutena työnä me&i -vaatemyyjän työt ajatuksena, että kävisin paaaljon kutsuilla. Se tässä koko vuodessa ehkä harmittaa eniten, että tämä uusi ura nyt ei lähtenyt käyntiin mitenkään helpoimman kautta. Eikä vielä sekään harmita niinkään paljon kuin se, että oikeasti ihmiset pelkää oman tai läheisensä hengen edestä niin paljon, että eivät ole kohta vuoteen uskaltaneet edes kaupassa käydä.

Toivon todellakin tälle vuodelle aivan erilaista elämää meistä jokaiselle. Korona-aiheesta voisi varmasti jokainen kirjoittaa omat mielipiteensä ja keinonsa asian ratkaisuun, mutta jätetään nyt ainakin tällä kertaa asia tähän. Minulla on alkanut uudet työt ja monenlaista uutta pitää tämä vuosi sisällään joten ihan varmaa ainakin omalla kohdallani on se, ettei vuosi 2021 tule olemaan kopio edellisestä. 

Näkymätön uhka

Tulihan se sieltä viimeinkin, päätös valmiuslaista ja poikkeusoloista Suomeenkin. Koulut on pääosin suljettu ja varhaiskasvatus ja esikoulu lakkautettu heiltä, jotka pystyvät järjestämään lastenhoidon kotona. Yli 70-vuotiaille on asetettu ulkonaliikkumiskielto. Samalla tästä tuli kollektiivinen asia, koska asia tulee vaikuttamaan tavalla tai toisella joka ikisen elämään, tahtoipa sitä tai ei.

Meidän perheen osalta tämä vaatii vielä enemmän venkslaamista kuin normaalisti. Pieni helpotus arkeen on, että kaikki harrastusmenot on peruttu, niin niihin kuskaamisesta on nyt vapautettu. Mutta työ- ja hoitoaikataulujen järjestämisen suhteen pitää synkronoida kalenterista toiseen. Oman jännitysmomentin elämään tuo se, että aina ei edes aamulla vielä tiedä, pitääkö mennä illalla töihin. Keikkalaisena kutsu kun voi tulla milloin vain. Pahimmassa skenaariossa tilanne voi vielä johtaa siihen, että hoitotyöläiset velvoitetaan olemaan töissä koronaklinikoilla pahimmillaan koko ajan, aamusta iltaan, kellon ympäri. Silloin kai olisi jo toisen aikuisen jättäydyttävä kotiin. Ja sehän ei voi olla vaikuttamatta perheen taloudelliseen tilanteeseen. Sama kuvio toistuu ihan varmasti monessa perheessä tänä keväänä. Lomautuksia on jo tullut ja pienyrittäjät ovat ahtaalla.

Meille ehkä suurin murhe koitui siitä, että kaikkien tapahtumien peruuntumisen myötä eskarilaisen uimakoulu peruutettiin. Eihän sitä ole odotettu vasta kuin viskarista saakka. Ehtivät sentään yhden päivän käydä, jos jotain positiivista asiasta hakee. Mutta onhan se melkoinen pettymys, ettei uimaan pääsekään, kun ensin on odottanut, että sinne pääsee viitenä päivänä viikossa. Toivottavasti asia järjestyisi niin, että uimakoulua päästäisiin jatkamaan myöhemmin keväällä. Tai ylipäänsä, että uimahallit voitaisiin aukaista keväällä, eikä tämä episodi kovin pitkittyisi...

Toisille ihmisille koko tämä tilanne on aiheuttanut suurta ahdistusta, enkä ihmettele ollenkaan. Tokihan on hyvä vitsi se, että miten olla monen lapsen kanssa neljän seinän sisällä kuukauden ajan ja pysyä järjissään. Mutta toisille tämän tilanteen hallitsemattomuus ja se, ettei itse voi vaikuttaa tapahtumien etenemiseen millään lailla luo epäilemättä ahdistusta. Kukaan kun ei voi sanoa, mihin tämä tilanne kehittyy ja millaisena se näyttäytyy viikon tai kuukauden päästä. Vessapaperin hamstraus on hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen rationaalisuus ja tunne oman arjen hallinnasta konkretisoituu aivan perusasioiden ja perustarpeiden juurille. Varmasti tilanne luo myös pelkoa, jos itsellä tai läheisellä on perussairaus, sillä heille mikä tahansa ylimääräinen virus voi olla hengenvarallinen ja johtaa tehohoitoon. Aika näyttää, kuinka tämä kevät tästä etenee.

Syksyn opinnot paketissa

Sopivasti kääntyi kalenterissa sivut jo joulukuun puolelle. Samalla sain saatettua päätökseen opinnot  koko syksyn osalta. Tokihan tässä vielä muutama kirjallinen tehtävä on työn alla, mutta ei mitään suurta eikä kovin akuuttia, viimeiset tentitkin on (toivon mukaan onnistuneesti) nyt tehty!

Tämän syyslukukauden opinnoissa meillä on ollut terveydenhoitajan erikoistumisopinnot, jotka alkoivat itse asiassa jo viime keväänä. Minä sain tehtyä osan näistä opinnoista jo viime lukuvuoden aikana, niin sekin on auttanut sitä, ettei ole tullut tunnetta, että kaikki opinnot olisivat yhtä aikaa kaatumassa päälle. Pääasiallisesti minulla on ollut tänä syksynä työn alla lasten- ja äitiysneuvolatyö ja niihin liittyen 8 viikon neuvolaharkka sekä työterveyshuollon teoriat.

Lisäksi saatiin päätökseen ja julkaistua meidän opinnäytetyö, joka on tehty kolmen opiskelijan kanssa yhteistyössä. Saatiinpa myös tällä viikolla esiteltyä meidän kehittämistehtävä, joka siis kuuluu näihin terkkarin erikoistumistyön opintoihin tavallaan pienempänä opinnäytetyönä (moni tekeekin kehittämistehtävän jatkona opinnäytetyölleen, niin kuin mekin).

Melko tiivis syksy on siis ollut ja pinnistellen on saanut välillä mennä, että jaksaa. Varsinkin, kun viimeisellä viikolla kaikki lapsetkin oli yhtä aikaa sairaana, niin on saanut huonon omantunnon kanssa lähteä aamulla kotoa. Ei tämä näin tiivis syksy kyllä olisi onnistunut mitenkään ilman oman perheen ja läheisten tukea! Tokihan myös oma motivaatio ja onnistuneet oppimiskokemukset on siivittäneet opintoja eteenpäin.

Nyt pientä huilailua ja joulun valmisteluihin keskittymistä. Jokusen työvuoron teen myös vielä tässä kuussa, mutta en taida niitä kuitenkaan liiaksi ottaa, niin kuin aiemmin ajattelin. Ensi vuonna vielä olisi yksi mielenkiintoinen harkka edessä ja sitten, mikäli taivaan tähdet on oikeassa asennossa, olisi tarkoitus valmistua... Tällä hetkellä tuntuu vielä niin kaukaiselta asialta, vaikka kovin pitkästi siihen ei enää olekaan.

Yritän päivitellä blogiin ajankohtaisia asioita vaan saapa nähdä, miten tässä käy! :)

Kesä hoitajana

Niin vain se tämäkin kesä mennä porskutteli eteenpäin, vaikka ihan vasta oltiin keväässä. Hain keväällä useampia työpaikkoja ja onneksi pääsin yhteen tuttuun paikkaan kesäksi hoitajaksi. Mutta vaikka paikka oli tuttu, kyllä etukäteen jännitti ja jopa pelotti, että mitähän tästä kesästä tulee. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta - siitä, että joku kokee, ettei ole tarpeeksi pätevä tekemään asiaa, jota tekee ja kokee vain huijaavansa muita omilla taidoillaan...

Vähän sen tapainen olo minulla oli, kun vasta opiskelijana pääsin oikeisiin töihin. Että minun pitäisi nyt tietää ja osata kaikki. Tokihan sitä pahimmissa mielikuvissaan pelkäsi epäonnistuvansa täysin tehtävissään. Hoitotyö kun kuitenkin on ihan eri asia, kuin kaivella lastalla hiekasta vanhoja esineitä tai siivota pölyjä rakennusten nurkista.

Onneksi alkujännitys muuttui pian innostukseksi. Tajusin, ettei minun (eikä kenenkään muunkaan) oletetakkaan tietävän ja osaavan kaikkea. Sitä, mitä en tiedä, kysyn ja opin. Todella hyvin onkin saanut kesän aikana tutustua erilaisiin potilaisiin ja hoitotilanteisiin ja huomannut välillä ihan osaavansakin jotain. Onnistumisen hetket tietysti ovat tuoneet lisää itsevarmuutta. Opintojen aikana on vahvistunut se halu, että työskentelisin tulevaisuudessa lasten, nuorten ja perheiden parissa ja se tahto on kyllä vain vahvistunut.

Välillä on kyllä tullut niitäkin hetkiä, että on jäänyt työasiat kaivelemaan mieltä kotiin lähdettyä ja miettii, muistiko nyt varmasti kaiken. Joskus hetkeksi on saattanut tulla juurikin se surkea ja epäonnistunut olo, kun ei tiennyt/osannut jotain tehdä vaikka itse niin olettikin.  Onneksi ne omat huolet on yleensä osoittautuneet ihan turhiksi, mutta siinä hetkessä tämän työn vaativuus ja vastuullisuus on kyllä saanut stressitason kohoamaan. Varsinkin iltavuorojen jälkeen sellaisessa tilanteessa on ollut hirveän vaikea rauhoittua nukkumaan. Ja onpa sitä nähnyt uniakin erilaisista potilastilanteista. :D

Varmaan ammatillinen itsevarmuus kasvaa sitä myötä, kun kokemusta karttuu. Hoitoalalla kun kuitenkin koko ajan tulee vastaan uusia ja ennenkokemattomia tilanteita, erilaisia uusia sairauksia tulee, samoin tutkimustieto lisääntyy. Koko ajan oppii jotain uutta. Hoitajatkin on vain ihmisiä eikä kukaan voi tietää kaikesta kaikkea (vaikka konkarit näyttävät kyllä välillä tietävänkin lähes kaiken)!

Tämän kesän jälkeen odotan edelleen innolla uusia opiskelu- ja etenkin työkuvioita, joita toivottavasti tulee! Vanhalla alallani kun niitä töitä ei edelleenkään ole tyrkyllä. Seuraavat työkuviot on tietenkin vielä aivan kysymysmerkin alla - milloin ja missä? Kohta taas kuitenkin alkaa harjoittelut ja koulu. Mutta ehkä jo lähiaikoina jotain töitäkin voisi tehdä opiskeluiden ohella.

Taas yksi harjoittelu takana päin

Nyt taas väliin niitä opiskelukuulumisia. Enpä tosiaan kuukausi sitten ihan odottanut, että tosiaankin jaksaisin vielä yhden harjoittelun tehdä, mutta niin vaan loppuun asti mentiin. Olin jo siinä tammikuun lopussa vähän omaa päätä kääntämässä siihen suuntaan, että jäisin vaan äippälomalle, mutta sitten kun olotila oli kuitenkin niin hyvä ja koulustakin ihan varta vasten vielä soitettiin, että mikä minun tilanne oikein on (olivat jo kuulleet huhua, että olisin synnyttänytkin!) niin ajattelin, että jospa nyt kuitenkin edes alottaisin - hyvä, jos puolet ehtisin tehdä niin olisi sekin eteenpäin.

Nyt mennyt harjoittelu oli hyvää jatkoa sille edelliselle leikkaussaliharjoittelulle. Pääsin nimittäin hoitoprosessin seuraavaan osaan eli leikkauksenjälkeiseen osastohoitoon. En hirveästi tiennyt, mitä harjoittelulta odottaa ja siksikin oli positiivinen yllätys, että viihdyin tuolla osastolla tosi hyvin. Varmasti sinällään lisäsi omaakin motivaatiota käydä koko harjoittelu loppuun vielä äippälomankin aikaan.

Paljon tuli taas opittua uutta asiaa. Päällimmäisenä monia perushoitotyön juttuja, mutta sitten esimerkiksi kipulääkitysasioita ja potilaiden voinnin tarkkailemista. Ainakin omat kädentaidot lisääntyi paljon. Eniten harmittavinta oli, että muutaman potilaan kohdalla pääsin yrittämään kanylointia ja eihän se onnistunut. Ensimmäisellä potilaalla oli jopa todella hyvät suonet, mutta niin vaan se aina meni suonen ohi ja puhkaisi lopulta suonen. Toivottavasti seuraavassa harjoittelussa sais tästäkin onnistuneen kokemuksen, muuten jää kyllä sh-ura haaveeksi...

Oma vointi on pysynyt yllättävän hyvänä. Loppua kohti alkoi kello viiden heräämiset painamaan ja eipä iltaisin ollut energiaa juuri enää mihinkään ylimääräiseen, jalat ylhäällä sai välillä maata sohvalla. Mutta esim. supisteluja mulla alkoi ilmaantua vasta viimeisellä viikolla ja niitäkin yleensä sitten vasta kotona lepäillessä, että ei sinällään haitanneet. Tuolla nyt ei hirveästi työ ollut fyysistä, joitakin nostoja että kahden hoitajan turvin ne tehtiin, muuten kyllä yksinkin saatoin vähän olla potilaiden tukena, mutta pääosin kun potilaat on omatoimisia kävelemään niin ei itsellekään ollut se puoli ongelma. Haastavinta kaikesta oli lähinnä työvuorojen pähkäily, kun en ois millään aamuisin itse ehtinyt viedä lapsia hoitoon ja ehtiä seitsemän aamuvuoroon. Siispä on saanut mieskin kyyditä lapsia aamuvarhain hoitoon. (Monesti mietinkin, että kyllä olisi yksinhuoltajana ihan mahdotonta tällainen opiskelu/työ...) Teinkin sitten paljon myös vklp-vuoroja, kun lapset saattoi olla isänsä luona ja itse tehdä vaikka ilta-aamuvuoron perätysten. Lisäksi omat haasteensa toi se, että mulla jäi edellisestä harjoittelusta kaksi päivää korvattavaa, eli ne jouduin tekemään tämän harjoittelun kanssa päällekkäin, lisäksi on useampi päivä pitänyt käyttää koululla viime syksyltä rästiin jääneen opintojakson sekä vielä keväällä tulevan kurssin simulaatioharjoituksia varten. Eli varsinaisia vapaapäiviä ei ole kovin monta ollut tässä viimeisen kuukauden aikana ja todellakin tuntuu siltä, että nyt on lomansa ansainnut!

Vielä tässä kevään opintojen osalta jännitän sitä, että pääsenkö ensi viikolla vielä kouluun vai jääkö väkisin pari kurssia tekemättä. Mutta ainakin huhtikuu sitä seuraava kuukausi tulee olemaan (lähes) lomaa ja sitten taas meillä olisi tälle keväälle parina viikkona lähiopetustunteja, joille kyllä olen suunnitellut osallistuvani vaikkapa vauveli mukana.

Kuulumisia opiskeluista

Taas pukkaa vähän tekstiä opiskeluihin liittyen. Muistelin jo, että vastahan jotain kirjoittelin, mutta niin se aika rientää ja siitä viime postauksestakin on aikaa jo pari kuukautta. Aikaisemmin jo mainitsin, että meillä on kunnon harjoitteluputki päällä ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sain juuri päätökseen Ikääntyneiden hoitotyön harjoittelun, jonka kävin hieman etuajassa sairaanhoitajaopiskelijoiden aikataululla, kun meidän omalla ryhmällä tämän aloitus ois vuorossa vasta ensi kuun puolella. Ilmeisesti kaikki saikkuopiskelijatkaan ei tehneet tätä samaan aikaan ja niinpä oli kyllä hyvä mahikset saada mieleinen harjoittelupaikka. Siitäkin huolimatta, että surullisen kuuluisa Jobiili-järjestelmä, josta harjoittelupaikat varataan, ei toiminutkaan kuten piti (kenen idea oli uuden järjestelmän lanseeraus juuri samaan aikaan, kun koko Suomi varaa harjoittelupaikkoja...) ja monelle tästä koitui ylimääräistä työtä ja harmia. Oman paikan onneksi sain kuten pitikin eli ei siitä sen enempää.

Tämä harkka siis käytännössä tehdään kotihoidossa, pääasiassa asiakkaana iäkkäät vaikka toki kotihoidon tarvetta on muillakin erinäisten syisten vuoksi. Avoimin mielin lähdin tähänkin harjoitteluun mukaan ja niin kait sitä parhaiten oppii, kun ei mitään ennakkokäsityksiä laadi itselleen. Harkan tavoitteet tulee pitkälti kurssisisällöstä, mutta itse enemmän painotan aina kliinisiä kädentaitoja, teoriaa kun oppii kirjoistakin mutta kliinisiä taitoja vaan tekemällä. Niinpä nyttenkin tuli opittua ihan uusia asioita, esimerkiksi nyt vaikkapa suoniverinäytteiden ottoa ja INR-mittarin käyttöä. Paljon sai kerrata myös lääkeasioita ja ihan perusterveyteen liittyviä asioita ja tutkimuksia. Neljä viikkoa oli tämän harjoittelun kesto ja se on kyllä lyhyt aika siihen, jos ajattelisi, että kaikki pitäisi tuossa ajassa oppia ja sisäistää... Eli pitkälti ehtii oppia lähinnä tutustumista työnkuvaan, ikääntyneiden hoitoon kotona ja terveyeen/toimintakykyyn liittyviin asioihin.

Minä kuljin koko ajan sairaanhoitajan mukana, toki työssä on paljon myös mm. lähihoitajia. Vähän ilmeisesti paikasta riippuu tehtävien painotus ja lisäksi pakkaa sekoittaa se, että on olemassa erikseen vielä kotisairaanhoito, mutta aika hyvän käsityksen sain siitä, mitä ikääntyneiden hoitotyö kotihoidossa on. Asiakkaat on ihania ja kyllä edelleen vahvistuu tunne siitä, että itse oon parhaimmillani juuri ihmisten kanssa tekemisissä. Paljon sh:n ajasta vie myös toimistotyö, kirjaukset ja muut hoitoon liittyvien asioiden järjestelyt. Tykkään myös tämäntyyppisestä työstä, mutta toisaalta tuntuu, että itse haluaisin työskennellä jossakin tässä välimaastossa, eli siellä toimistollakin/vastaavassa paikassa olla vastaanottamassa asiakkaita, eikä pelkästään tekemisissä puhelimen ja tietokoneen kanssa. Minulla kuitenkin on edelleen mieli avoinna kaiken suhteen, eikä niin, että ehdottomasti sulkisin jotakin hoitotyön haaraa pois. Tähän perään aloitin saman tien kliinisen hoitotyön harjoittelun osastolla, siitäpä voisin kirjoittaa myöhemmin taas ihan oman postauksen. Aikataulua vähän pääsi venyttämään oma sairastuminen, olin harkan puolivälin paikkeilla ihan kanttuvei sohvalla, ääni poissa, loppuviikosta oli pakko mennä töihin ja sainkin pitää asiakkaiden lähellä maskia loppuviikon ajan. Paljonhan nyt on sairauksia ja ihan influenssaakin ollut liikkeellä. Piti siis korvata sitten myöhemmin poissaolotunnit, kun harjoittelussa pitää aina saada se tietty tuntimäärä kasaan vaikka mikä ois.

Eli opiskelut vielä jatkuu ainakin toistaiseksi, niin kauan kuin tämä oma olotila sen sallii. Saapa nähdä, ehdinkö siis nykyistä harkkaa käydä loppuun asti vai meneekö suorittaminen sitten hamaan tulevaisuuteen... :)

Lukukausi (melkein) paketissa

Kliinisen ensimmäisen harjoittelu sekin jo oli ja meni. Oli kyllä melko kiireiset neljä viikkoa kun yhden kurssin seminaarit ja simulaatiot sekä tentti (tentit) osui vielä samaan saumaan. Eli oon saanut tehdä harjoitteluun työtunteja viikonloppuinakin, vaikka normaalisti ei opiskelijan tarvitsisi viikonloppuna leikkauspuolella harjoittelua tehdäkään. Hyvin jaksoin silti, vaikka kotona ei kyllä iltaisin enää riittänyt energiaa yhtään mihinkään.

Mielenkiintoista oli kuitenkin tutustua myös tuohon perioperatiiviseen puoleen. Moni sitä suuntautumista tietenkin kysyi ja terkaksi edelleen aion valmistua, mutta sanoin loppuarvioinnin yhteydessäkin, että eihän sitä ikinä tiedä mihin sitä joutuu. Jos siis olisin sairaanhoitaja niin ei tuokaan puoli ihan poissuljettua ole. Erityisesti kiinnostavaa oli tuo anestesiapuoli, vaikka kyllä leikkauksiakin mukava oli katsella. Tuttava kysyi, että ei minua sitten vissiin ällötä se homma ja ei oikeastaan semmoista reaktiota tullut missään vaiheessa vaan enemmänkin olisin halunnut nähdä operaatioita. Vähän kuitenkin rajoitti omaa osallistumista se, että mm. läpivalaisuihin eikä larynx-maskianestesioihin ollut minulla asiaa, vaikka toki paljonhan nuita leikkauksia oli sitten ilman näitäkin. Ei myöskään omalle kohdalle/vuorolle sattunut mitään hätätilannetta eli paljon samantyyppisiä juttuja pääsi loppupeleissä seuraamaan.

Itse enemmän oon ehkä kuitenkin tekijä-tyyppiä eli voi olla, että pitemmän päälle seisoskelu leikkauspöydän äärellä ei olisi se oma juttu. Jos ajattelee, että pisimmät työurat vois olla sen 30 vuotta niin ite ehkä puutuisin tuontyyppiseen hommaan, enemmän haluaisin olla ihmisten kanssa tekemisissä kuitenkin. Anestesiapuolella heräämössä ja valvomossa tuli harjoiteltua kädentaitojakin sopivasti ja kun ei aikaisempaa kokemusta asiasta ole, niin kyllähän niitä saikin harjoitella ja saa edelleenkin.

Mutta on kyllä nyt täytynyt palautua alkuviikko ja onneksi nyt ei jäänyt kouluhommia enää hirveästi rästiin (toisin kuin viime vuonna, jolloin joululomalla oli sitä sun tätä tehtävää). Yks lääkelaskutentti mulla edelleen silti kummittelee ja oli aikomus käydä se tekemässä, mutta jotenkin ei tällä hetkellä ole yhtään motivaatiota edes ajatella koko asiaa. Mutta pakko varmaan käydä tänään tai huomenna viimeistään taas yrittämässä. Mulla viimeksi meni jotenkin ajatus niiden laskujen kanssa ihan solmuun.. on tässä kuitenkin senkin jälkeen useamman kurssin lääkelaskut menneet läpikin eli jotain nyt kuitenkin pitäis osatakin. Joululoman viettoon pitäisi kans ehtiä, mutta oon heti joulun jälkeen sopinut muutamia työvuoroja eli vierivä kivi ei taaskaan pääse sammaloitumaan...

Alkaa kuitenkin jo jouluvalmistelutkin painaa päälle eli kun yhden stressin saa pois niin toinen jo tulee. Palailen siis varmaan blogin pariin joulun jälestä, jos nyt ei jotain kirjoitustarvetta pukkaa vielä ennen sitä.

Koulujuttuja

Huh, tuntuu kyllä taas kaikensa antaneelta näiden koulutehtävien ja tenttien suhteen.

Meillä oli nyt kaksi peräkkäistä etäviikkoa sen vuoksi, että meillä oli paljon harkkatunteja ja ryhmät on jaettu parhaimmillaan kolmeen eri ryhmään ja useammalla kurssilla siis näitä harjoituksia ja simulaatioita. Itse pääsin vielä vähällä, kun kävin jo viime vuonna mielenterveys- ja päihdetyön kurssin - toisaalta lisänä oli toisen vuosikurssin työpajoja, että plus miinus nolla. Koulussa on taas parhaimmillaan istuttu aamukasista iltakuuteen useampana päivänä peräkkäin. Enkä ihan kaikkiin päässyt osallistumaankaan, kun oli näitä päällekkäisyyksiä oman ja toisen vuosikurssin opetuksen kanssa. Pitää siis jättää osasuoritukset johonkin toiselle ajankohdalle.

En ees muista mitä kaikkea meillä onkaan ollut, tenttejä ainakin. On saanut taas aikaisin herätä aamulla, että ehtisi ees vähän kertaamaan juttuja ennen itse tenttiä, eipä näistä lukemisista muuten ole tullut oikein mitään. Ensimmäisenä taisi olla lääketieteellisten aineiden tentti, jossa pääasiassa geriatriaa ja psykiatriaa Vaikea monivalintatentti, mutta ilmeisesti jotain nyt on ainakin jäänyt mieleen (erit. psykan puolelta) kun sain jopa ihan hyvän arvosanan. Patologian ja patofysiologian tenttiin oli kovimmat paineet, kun ehdin menneellä viikolla juuri ja juuri tekemään edes kurssin tehtävät ja aamulla ennen tenttiä kertaamaan sieltä alkupäästä kaksi kuukautta sitten opiskeltuja juttuja. Vielä kun kuultiin, että tentti olis niin vaikea, että puolet tulisi saamaan siitä suorilta hylsyn, niin ei ollut kovin itsevarmat tunnelmat kellään... Siihen nähden oon siis onnellinen, että tentti meni kuin menikin läpi. Kaikki EKG:t, happo- ja emästasapainot yms. taisi silti mennä päin honkia ja se henkilökohtaisesti harmittaa, kun nuo vaan ei mene jakeluun. Jospa se käytäntö sitten opettaisi nämäkin....

(Ikääntyneiden) toimintakykyyn liittyen meillä oli myös Mahdollistava koti -työpaja, jossa saatiin tutustua erilaisiin apuvälineisiin ja kokeilla niitä itse. Piti mm. tehdä voileipä ja kuoria omena/appelsiini käyttäen vain yhtä (ei-dominoivaa) kättä ja pukea sukka käyttäen erilaisia apuvälineitä siihen. Meillä on tuleva Ikääntyneiden harjoittelutunti sitten keväällä, paitsi että itse käyn sen alta pois heti tammikuussa, eli näihin asioihin törmää sitten kotihoidon puolella.

Mielenkiintoista oli myös viime viikolla tulevan vuosikurssin tunneilla, kun Naisten ja lasten hoitotyössä käytiin läpi mm. äitiyskorttia (äitiysneuvolan A ja O!) sekä erilaisia lasten sairauksia. Tavallan etenkin tuo äitiyskortti on tuttua juttua, vertailtiin kuitenkin vanhaa ja tätä uudempaa äitiyskorttia ja joitakin eroavaisuuksia (lisäyksiä) korteissa on. Eikä sitä sillain pysähdy sen äitiyskortin kanssa miettimään, miksi näitäkin asioita kysellään. Mutta niin monella perussairaudellakin on suuri vaikutus raskauden kulkuun ja sikiön kasvuun, että terkkarin pitää ne tietää. Nyt osaa itse sitten vähän taas eri silmällä lukea omaakin korttia.

Lisäksi meillä on ollut simulaatiotunteja HAL-nuken kanssa sekä Kliinisen että Ikääntyneen hoitotyön kursseilla. Ja kliinisen hoitotyön tenttiin sisältyi käytännön koe johonkin akuuttitilanteeseen liittyen neljän hengen ryhmissä. Kaikkia varmasti nuo jännitti enemmän tai vähemmän ja nyt piti yhdistää se kaikki teoriatieto käytäntöön eli sai kyllä miettiä hoitajan näkökulmasta, mitä pitää tehdä ja miksi. Käytännön koe lopulta läpäistiin ja arvosana siitä olisi hyvä, jos oltaisiin tästä saatu numero. Nyt saatiin kuitenkin se vain hyväksytysti läpi johtuen siitä, että meillä on ollut hirveästi sijaisia opettamassa ja osa on opettanut asioita ja toimintatapoja vähän erilaisen käytännön mukaan. Varsinainen tentti oli monivalintatentti ja luottamus olis, että se ois mennyt edes läpi kun jotakin kuitenkin voin sanoa tienneeni varmasti oikein. Mutta vähän lisäsi itseluottamusta kuitenkin ja hyvä lähteä heti kliinisen harjoitteluun.

Lääkelaskutenttejäkin on taas ollut, osa on mennyt läpi ja osa taas ei... Miten se voikaan olla niin vaikeaa, mutta ekan tentin sössin ihan vaan siinä, etten muistanut laskukaavaa, miten muuttaa tipat millilitroiksi ja seuraavassa tentissä olikin Marevan-laskuja ja annostusten muuttelua eikä siitä ole vielä tullut edes arvostelua, eli voi olla, että se jos menee uusintaan niin sitten menee kyllä joulun alle. Näköjään näitä laskutenttejä ei pääse pakoon millään eli pitäis vaan enemmän laskea.

No kaikista jännittävin juttu oli itselle kuitenkin suoniverinäytteen otto. Viimeksi kun se kanylointi ei oikein onnistunut (onneksi muuten sai taas tätä harjoitella elvytysharjoituksissa!) niin sekin pisti jännittämään, että meneekö taas ohi suonen. Lisäksi jännitti myös se oma pistäminen, mutta nyt ei kyllä tuntunut koko pistoa ollenkaan (onneksi parikseni sain henkilön, joka oli tehnyt näitä vähän aikaisemminkin): Oma pistäminen meni kuitenkin ihan hyvin ja pistin vielä toista opiskelukaveria avonäytteenottotekniikalla eikä vertakaan roiskunut kovin paljon. :D Eli so far so good, kun nyt vielä harjoittelun aikana saisi sen kanyloinnin onnistumaan.

Melkein olisi kouluhommat taputeltu nyt kuitenkin ohi. Huomenna alkaa se kliinisen harjoittelu, mutta välissä pitää vielä tulla yhdellä viikolla koululle tuota Naisten ja lasten hoitotyön kurssia suorittamaan ja siihen liittyen joku ryhmätyö pitäisi alkaa tekemään. Samalla viikolla olisi vielä yksi tentti, jonka saa onneksi tehdä kotitenttinä eli paineet sen suhteen ei ole kovin valtavat, vaikka jotain asioita pitää lueskellakin vielä. Oman ryhmän kanssa meillä ei ole opetusta kuin vasta neljän kuukauden päästä maaliskuun puolivälin jälkeen eli pitkä harjoitteluputki on tässä välissä. Mutta sanotaanko, että suurimmat paineet tältä vuodelta on ohi ja kunhan joululoma koittaa, niin en aijo miettiä kouluasioita ollenkaan.

Syksy puolivälissä

Lokakuukin alkaa pian vedellä viimeisiään ja ikään kuin vahvistuksena tälle, satoi Oulun seudulla eilen ensilumi. Melkein kuin tätä ennakoiden ehdin postaamaan Facebookissa kuvan, jossa neljä vuotta sitten seisoin pihalla pikkuruinen S-vauva topattuna vielä vähän liian isoon toppapukuun ja ensilumi oli silloinkin juuri satanut maahan. S oli aamulla kyllä haljeta riemusta, kun kävi päästämässä kissan sisälle ja huusi, että "Mää näin lunta!!!". Jos lapsi olikin riemuissaan, niin itse en niinkään lähtiessäni kesärenkailla suurin piirtein ristinmerkkejä piirtäen ja toivoen, että matka kouluun ei päättyisi ojanpenkalle.

Mutta syksyn puolivälistä kun puhun, niin tarkoitan koulun syyslukukautta, missä tosiaankin kalenterin sivut alkaa kääntymään pikku hiljaa taas voiton puolelle. Tai no, voiton ja voiton, sillä raskaimmat koetukset ne on vasta edessä päin. Juuri päättyi meidän syksyn kolmas lähiviikko, tässä olisi muutama viikko aikaa etäopiskelulle ja sitten onkin kaksi lähiviikkoa putkeen harkkatunteineen ja tentteineen ja sen jälkeen alkaakin jo neljän viikon harjoittelu. Jotta tässä ei olisi tekemistä tarpeeksi, niin minähän oon syksyn taas hopseillut kolmea edellisen vuosikurssin opintojaksoa, jotka totta kai on suunniteltu tälle syksylle niin, että meidän oma ja ed. vuosikurssin lähiviikot kulkee päällekkäin (jossa siis ei ole mitään järkeä), mikä ei todellakaan edistä omaa opintojen suunnittelua ja hopseilua. Tästä on kyllä keskenämme hiuksia revitty ja palautetta annettu ja aion antaa vielä toistamiseenkin. Sen verran tämä on aiheuttanut päänvaivaa, että omaa lukkaria on saanut ihan huolella suunnitella ja koska kaikki harkat ja simulaatiotunnit on pakollisia, niin osa suorituksista jää nyt pakostakin sitten roikkumaan hamaan tulevaisuuteen. Että se niistä nopeutetuista opinnoista siis.

Mutta kaiken kaikkiaan on opiskeltavat asiat kyllä olleet mielenkiintoisia ja pikku hiljaa huomaa, että ehkä sitä jotain alkaa oppimaan (tai lähinnä muistamaan oppimaansa). Kaikki lääkehoitoasiat ei ole enää niin utopiaa ja sairauksienkin tunnistamisessa alkaa jo vähän tulla jonkinlaista tuntumaa, vaikka vielä paljon opittavaa onkin. Ollaan päästy harjoitustunneilla mm. kanyloimaan toisiamme ja sehän ei ollut ollenkaan niin helppoa, mitä luulisi, en nimittäin onnistunut opiskelukaveria kanyloimaan vielä neljännelläkään yrityksellä. Nukeilla ollaan saatu harjoitella nenä-mahaletkun laittoa ja katerointia, vaikka jälkimmäistä olenkin päässyt myös oikeassa työelämässä jo jonkin verran kokeilemaan.

On tässä onneksi niitä edellisiäkin roikkuvia suorituksia ehtinyt paikkamaan. Pääsin läpi ruotsin tentistä (vaikka suorittaja-minä olis ollut enemmän tyytyväinen vielä korkeampaan arvosanaan mutta lukemiset jäi nyt taas yhdelle päivälle) ja kävin juuri eilettäin tenttimässä yhden kurssin ja yhdet lääkelaskut, joissa en taaskaan ekalla päässyt läpi. Näitä lääkelaskutenttejä nyt ropisee, kun useamman opintojakson osasuoritukseen kuuluu lääkelaskutentti eli niitä ei näköjään karkuun pääse.

Meidän kakkosvuodelle kuuluu vielä paljon sairaanhoitajan työnkuvaan kuuluvia opintoja ja moni onkin toteutettu yhdessä sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa. Tälle vuodellehan OPSin mukaisesti kuuluu Mielenterveys- ja päihdehoitotyön, Kliinisen I ja II ja Ikääntyneen hoitotyön harjoittelut. Itse pääsen tällä kertaa hieman vähemmällä, kun oon yhden harjoittelun edellä, keväällä voi sitten vähän hidastaa opiskelutahtia kun muut on harjoittelussa. Edellisen vuosikurssin kanssa on sitten saanut jo keskittyä enemmän terveydenhoitajan työnkuvaan ja kyllä mua edelleen enemmän kiinnostaa juuri tuo puoli, etenkin Naisten ja lasten hoitotyön opintojakso on ollut kiinnostava.

Eli suunta on koko ajan eteenpäin, vaikka välillä meinaa vähän vastustaakin. Opintopisteiden perusteella mulla ois jo 1/3 opinnoista takana päin, mutta paljon opittavaa tässä on ja mm. opinnäytetyön tekeminen ja iso määrä harjoitteluja vielä edessä ennen valmistumista. Opinnäytetyön aihe on vielä vähän hakusalla, meillähän nekin tehdään vähintään kahden hengen porukoissa, mutta jotain kyllä alkaa olla selkeästi mielessäkin joten eiköhän tuonkin kirjoittaminen tule tässä vielä syksyn päälle alkamaan. Hommat ei siis ihan heti lopu eli jos nyt minusta ei näy eikä kuulu mitään, niin voi syyttää ihan näitä opiskeluita! :D

Kevätlukukausi ohi

Blogi on hiljentynyt, tässä on ollut niin paljon kaikkea, että on pitänyt laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Blogi on kyllä ollut mielessä kaiken aikaa, mutta se tunti, minkä oisin käyttänyt blogiin kirjoittamiseen, on täytynyt säästää jonkun muun asian tekemiseen. Toisaalta ei varmaan ois juttuakaan irronnut, kun on täytynyt yrittää pitää mielessä miljoona asiaa. Oon minä sentään ehtinyt välissä käydä pienessä reissussa ja viihteelläkin luokkakokouksen merkeissä, eli välillä on saanut pääkin tuulettua.

Meillä oli huhtikuussa pääsiäisviikolla lähiopetusviikko ja sen jälkeen lähdettiin harjoitteluun. Samaan aikaan piti tehdä useampaan kurssiin ryhmätöitä ja opiskella vielä jossakin vaiheessa nyt menneellä lähiviikolla olleisiin tentteihinkin. Oli kyllä semmonen olo, että nyt puristetaan viimeisetkin mehut opiskelijoista ulos! Eräs opiskelukaveri kuvasi niin hyvin sen, että kyllä nyt on täytynyt vaan laskea omien tavotteidensa suhteen se rima alas ja yrittää vaan päästä kaikesta läpi.

Meillä oli neljän viikon harjoittelu, hoitotyön perusharjoittelu ja sen puitteissa piti laatia omasta potilaasta hoitokertomus. Toisin sanoen harjoittelussa piti valita oma potilas/asukas ja selvittää hänen hoidon tarpeensa ja mitä toimenpiteitä siihen kuului. Piti suorittaa omia havaintoja ja mittauksia sekä tehdä erilaisia laskutoimituksia hoitoon ja tarpeisiin liittyen.

Harjoittelussa meidän opiskelijat olivat vähän siellä sun täällä, hieman erityyppisissä paikoissa. Osa oli osastoilla ja osa hoivakodissa. Yleisesti ottaen taisi potilaat tai asukkaat olla iäkkäitä ja muistisairaita, osalla oli enemmän vuodepotilaita kuin toisilla. Kuitenkin niin, että harjoitella sai kaikkia perushoitotoimenpiteitä sekä tutustua lääkehoitoon. Ainakin omiin korviin ei ole muuta kantautunut kuin, että harjoittelu oli ollut mielenkiintoista ja opiskelijoista ala tuntuu edelleen omalta. Neljä viikkoa oli semmoinen pätkä, että juuri kun tulee tutuiksi talon tavoista ja alkaa kunnolla oppimaan ja osaa tehdä asioita, niin se loppuu.

Ite ainakin ihan yllätyin siitä, kuinka paljon tykkään ihan tuollaisesta perushoitotyöstä. Vaikka se ei ehkä ihan tulevaisuuden toiveammatti olekkaan, niin kyllä minä ihan mielelläni tuommoistakin työtä voisin tehdä. Asukkaat olivat aivan ihania. Minun harjoittelussa sattui kohdalle monia hyviä oppimistilanteita. Valitettavasti niistä osa liittyi siihen, että piti tutustua paremmin saattohoitokäytokäytäntöihin ja osallistua vainajan laittoon. Tähän liittyen oikein erityisen henkilökohtaisena oppimiskokemuksena tapahtuma oli kyllä mieltä avaava kokemus koko hoitotyötä ja ylipäänsä ihmisen elämää ja elämänkaarta koskien.

Mennyt viikko olikin tosiaan kevätlukukauden viimeinen kouluviikko ja taas kävi niin, että oma lapsi sairastui kesken viikon. Nämä tämmöset on aina vähän tympeitä, kun joutuu sumplimaan sitten, kuka jää kotiin ja miten korvaa sitten ne menetetyt opetustunnit. Toisaalta oon iloinen, ettei sairastunut harjoitteluviikkojen aikana (niin kuin monella opiskelukaverilla kävi), koska mulla on taas niin tiukka aikataulu, että hankala ois ollut tehdä korvaavia tunteja vaikka aika hyvin työaikataulut tätä ajatellen jo suunnittelinkin. Korvaavia tehtäviä siis tuli ja yhden tentin saan suorittaa sitten vasta kesäkuussa (jos nyt muistaisin siihen ilmoittautua vielä), eli omalta osaltani ei se lukukausi vielä sittenkään päättynyt. Toisaalta yllättävä ylimääräinen vapaapäivä lasten kanssa tuli kyllä sikäli sopivaan saumaan, että vähän sai hengähtää välissä opiskelujen osalta (puhumattakaan viikon toisesta vapaapäivästä, kun taas sattui arkipyhä keskelle viikkoa).

Siitä huolimatta kyllä oli tiukka viikko ja eniten koko opiskelujen aikana niin itseä kuin muitakin eniten jännittänyt asia oli ruotsin suullinen tentti. Omat lukemiset jäi siis hätäiseen kertaamiseen aamuyön tunteina ja sitä suuremmalla syyllä läpimeno jännitti. Suullinen tentti oli onneksi kolmen hengen ryhmätentti, eli oli kyllä vertaistukea tarjolla ja yksin ei tarvinnut jäätyä kesken puhumisen. Piti osata kertoa itsestään ja opiskeluista ruotsiksi ja vaikka olin ihan varma, että rimaa hipoen meni tämäkin, niin opettajan mukaan oli lähes kiitettävän arvoinen suoritus. Muillakin oli kaiketi mennyt yllättävän hyvin. Toinen paha paikka tälle keväälle on tosiaan ollut se lääkelaskujen tentti, josta oon tainnut jo monet kerrat blogissakin avautua. Yllättäen olin sen tosiaan päässytkin läpi, vaikka muistan vielä miten sekin oli kyllä mennä hylsyyn laskuvirheen vuoksi, jonka onneksi huomasin ja korjasin kuitenkin vielä ennen tentin palauttamista.

Jos muilla alkoikin loma, niin itelläni on tämä opiskelutahti semmoinen, että katsotaan sitten elokuussa, jos ehtisi vähän huilata. Lähden tästä heti jatkamaan toiseen harjoitteluun ja kaksi kurssia on kesäopintojakin suunnitelmissa tehdä. Mahdollisesti juhannuksen jälkeen vielä jos jotain töitä saisi, niin tiukka tahti on taas taattu. Nyt kuitenkin aijon jopa kaksi päivää olla miettimättä opiskeluja ja keskityn nyt vaan lepäämiseen ja omiin harrastuksiin, jotka nekin on jääneet ihan paitsioon kevään aikana. Jos tämän bloginkin saisi jälleen vähän aktiivisemmaksi...