Väsymys alkoi painaa ja supistusten välissä saatoin aina torkahtaa hetkeksi. Jokohan vuorokausi oli vaihtunut? Vilkaisin ranteessani olevaa älykelloa. Olipa hyvinkin, kello oli jo 0.35. Vauvan syntymäpäiväksi tulisi siis todennäköisesti 7.7. Toivottavasti, koska näitä supistuksia ei kyllä enää kauan jaksaisi. Isukki katteli jalkapallo-ottelua sillä välin, kun ite kärvistelin supistusten kanssa. Taisi hän kuitenkin huutaa enemmän ku minä. En tiiä oliko ilokaasusta vai mistä, mutta suuta kuivasi ja alkoi janottamaan tosi paljon ja mies saikin kuskata minulle pari kertaa mehua. Sitä ei kovin paljon kuitenkaan pystynyt juomaan, koska välillä minulla oli tosi huono olo ja oksennuspussi olikin koko ajan vieressä. Tahdonvoimalla sain kuitenkin pahan olon pidettyä aisoissa. Jossakin vaiheessa oli pakko käydä vessassa. Odotin supistuksen ja jätin isukin seisomaan maskin kanssa sängyn viereen siinä pyytäen odottamaan valmiina. Menin vessaan niin äkkiä kuin pystyin, mutta en ehtinyt edes pönttöä vetämään, kun oli pakko juosta takaisin ja äkkiä sieppasin maskin ja ilokaasua hengittämään. Lämpöpussien teho alkoi olla jo ihan yhtä tyhjän kanssa eikä ilokaasusta mennyt kuin pää sekaisin. Roikuin välillä puoliksi sängyn laidalla ja yritin hengitellä (piti pari kertaa pyytää puoliso avuksi vetämään minut takaisin sänkyyn, kun olin ihan tippumaisillaan, ite en siihenkään pystynyt), hengittely oli ilokaasumaskin kanssa kyllä jo vaikeaa.
Kätilö tutki taas tilanteen. Edelleenkään edistystä ei ollut juuri tapahtunut! Samalla kätilö mietti pään asentoa ja arveli sen olevan sivuttain niin, että pää ei mahtunut laskemaan ja siksi synnytys ei edistynyt. Pohdittiin vaihtoehtoja kivunlievitykseen. Nyt olisi hyvä saada kiputilanne helpottamaan niin, että voisin rentoutua ja vauva saisi itse pään käännettyä. Päätettiin, että sitten kun haluaisin, laitettaisiin epiduraali. Sanoin, että jos vielä jonkun aikaa odotellaan ja sovittiin, että soitan sitten kelloa. Olin ajatellut vielä puolisen tuntia odotella. Yritin ajatella lentäviä lintuja ja muuta kuin itse kipua. Laskeskelin mielessä, montako supistusta vielä jaksaisin odotella. Mutta lopulta oli pakko soittaa kelloa kesken kipeän supistuksen. Taasko tähän oli vapaaehtoisesti lähtenyt mukaan - jos nyt olisi joku kysynyt, haluanko sektion, niin kiitos kyllä vaan äkkiä!
Anestesialääkäri oli onneksi ihan lähellä. Silti tuntui, että kesti ikuisuuden, kun tarvikkeet oli valmisteltu ja lääkäri pääsi laittamaan epiduraalin. Jäätiin odottamaan vartiksi sen vaikutusta. Mutta sitä ei oikein tullut. Kätilö yritti mitata verenpaineita, mutta eihän siitä mitään tullut jatkuvien supistelujen takia. Oikean jalan nivusessa oli kauhea jomotus ja oikeastaan supistukset tuntui vielä myös oikealla alavatsalla. Kätilö soitti anestesialääkärille, että vaikutus oli jäänyt toispuoleiseksi. Lääkäri tuli paikalle ja nyt ensimmäistä kertaa en ollut niin tokkurassa, että pystyin kääntymään katsomaan, minkä näköinen lääkäri edes oli. Mietittiin yhdessä, mitä tehtäisiin. Kokeiltiin asennonvaihtoa ja myös lidokaiinia, jos se puuduttaisi myös oikean puolen. Silläkään ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta. Lopulta päätettiin, että kokeillaan epiduraalia uusiksi. Synnytys oli kuitenkin niin alkuvaiheessa, että spinaalin teho olisi todennäköisesti jäänyt kesken eikä se välttämättä olisi supistuksiin tehonnut yhtä hyvin.
Toisella kertaa onnistui. Ei mennyt kuin kymmenisen minuuttia, kun sain höllätä pois ilokaasumaskista. Kätilö katetroi minut, nyt ei tosiaankaan kannattanut mennä vessaan, koska vasemmassa jalassa oli vieläpä ekstra-annos puudutteita. Paikat puutui niin, että saatoin nukahtaa. Kello kävi jo puolta kolmea.
Sain nukuttua melko hyvin vajaa parin tunnin ajan, vähitellen heräillen. Supistukset alkoi tuntumaan kovetteluina ja jäin niitä seuraamaan. Isukki nukkui sohvalla. Kätilö kävi kokeilemassa tilannetta. Supistusten väli oli harventunut. Jäätiin vielä seuraamaan vähäksi aikaa tilannetta. Kun supistukset ei edelleenkään tihentyneet ja olin auki vain noin 6cm, päätettiin, että lisätään epiduraalia, kun supistukset alkaa tuntumaan mutta ei niin paljon, että menee yhtä kivuliaaksi, mitä aiemmin. Samalla laitetaan oksitosiinitippa pienimmällä tippanopeudella tippumaan.
Jaksoin odotella kello viiteen, mutta sitten piti jälleen turvautua ilokaasuun. Sain lisää puudutetta ja oksitosiini tippui. Sillä olikin heti vaikutusta, supistukset tiheni käyrien mukaan noin 3-5 min välille, itse niitä tuskin tunsin. Kuuntelin, kun ulkona satoi vettä. Isukki nukkui edelleen. Mietin, menisikö tässä vielä aamuvuoron vaihtumiseen saakka. Yhtäkkiä supistuksissa alkoi tuntua painetta. Ihan selvästi tuntui, miten pää lähti laskeutumaan ja tein kaikkeni, että lantiossa olisi tilaa myös laskeutua! Kello oli kuusi, ja vasemmalla lanteella alkoi tuntua jomotusta. Kohta oli pakko soittaa taas kelloa, että voisko puudutetta saada lisää - arvelin, että nyt olisi hyvä hetki, jos vauva vaikka kohta syntyisi. No hyvä hetki oli tosiaan, kätilön tutkittua paikat totesi hän, että pää tuntuu jo ja puudutetta ei tässä vaiheessa kannata lisäillä, jos vauva syntyisi 15min sisään. Isukki availi silmiä ja kätilö ilmoitti hällekin, että nyt saa herätä, vauva syntyy nyt. Sain alkaa ponnistelemaan. Osaa supistuksista en tuntenut, piti katsoa ihan käyriltä, milloin oli supistus menossa. Vasemman puolen lonkkaa jomotti, mutta se loppui oikeastaan jo melko pian, siinä vaiheessa kun vauvan pää laskeutui alas. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin soittanut kätilön paikalle, vauva syntyi ensin pää, sitten hartiat ja lopulta koko keho kerrallaan! Ja epiduraalin vaikutus oli tosi hyvä, nimittäin mitään paikkaa ei koskenut. Eihän tässä sitten mennytkään kuin "vain" 30h lapsivesien menosta!
Vauva oli ihan kinassa, mitä kätilö hetken puhdisteli, mutta lopulta sain vauvan syliin. Vielä jäätiin odottelemaan istukan syntymistä. Oksitosiinitippaan pistettiin vauhtia, kun istukka oli vielä ihan kiinni eikä haluttu toistaa samaa, kuin viime synnytyksessä, jossa jouduin istukan käsinirrotukseen ja vuotoakin oli runsaasti. Istukka saatiin lopulta syntymään. Se olikin jännä, että napanuora oli juuri istukan ja kalvojen yhtymäkohdassa ja tätä kätilö arvioi sykelaskujen syyksi. Kalvon reunat oli hieman repaleiset ja siksi jäätiin vielä seuraamaan vuotoa oksitosiinitipan kera, jos sinne oli jäänyt yhtään palasia. Isi pääsi leikkaamaan napanuoran ja vauvelikin pääsi rinnalle ja tiesi heti oikean imuotteen. Aamuvuoron kätilö tuli paikalle. Pikku hiljaa oksitosiinitippaa alettiin pienennellä ja vauvasta otettiin mittoja. Saatiin itsekin aamupalaa ja se kyllä tämän urakan päätteeksi maistui!
Ennen vierihoito-osastolle siirtoa lääkäri vielä varmuuden vuoksi ultrasi, että mitään kalvon palasia ei kohdussa olisi eikä onneksi sellaisia näkynytkään. Katetroida kuitenkin vielä piti, koska ilmeisesti puudutteet tuntui vielä niin hyvin, että vessassa käynti ei oikein onnistunut. Jonkun ajan päästä päästiin kuitenkin jo siirtymään vierihoito-osastolle vauva minun kainalossa - vuorokausi sairaalaan tuloa myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahduta kommentillasi!